Balttiarallaa Revolutions

<< Vol 1: No Motor? || Vol 3: Helsinki! Helsinki! >>

Vol 2: The Two Travellers

Torstai 22.7.2004, Praha (0 km, 0 km/h - kävellen vähän enemmän)

Reittikartta (Vol. 2-3): keskikokoinen suuri

Saattueemme hajosi aamulla, kun Mikko lähti liitelemään Suomeen. Ryhmämme menetti suurikokoisimman jäsenensä, mutta Mikon seurue menetti kaksi jäsentä, eli kuitenkin enemmän.

Pyöräilyhaarniska ja muodikkaita kypäriä linnan puodissa.

Aamiainen oli perinteinen leipää, juustoa, makkaraa, jogurttia ja hedelmiä sekä rohelista teetä. Onnistuttiin käyttämään kaasuliettä polttamatta kämppää.

Kaupungilla marssittiin ensimmäisenä edellisenä päivänä paikallistetulle pesulalle. Täti otti pyykin vastaan ja sen sai muutamaa tuntia myöhemmin puhtaana ja kuivana pois yhteishintaan 400 korunaa.

Kirjakaupasta shoppailtiin karttoja ja Sami päätti jatkaa shoppailua Arton lähtiessä kipuamaan linnalle. Linnalla oli taas vaihteeksi megaiso kirkko ja jonkin verran muutakin nähtävää. Aavistuksen pettymys kuitenkin, keskusta ja sitä ympäröivät pikkukadut ovat paljon hauskempia. Linnan puodista olisi voinut ostaa kätevän keskiaikaisen mallisen (varmaankin teutonisen) pyöräilyhaarniskan hintaan 85000 Kc. Renkainen aluspaitakin (12 kg) olisi ollut, mutta jätettiin ostamatta kun ei se olisi kuitenkaan ollut mithriliä.

Tavattiin pesulalla puoli kaksi ja päätettiin mennä syömään 赤魚 -nimiseen sushipaikkaan, jonka Sami oli löytänyt lähimaastosta. Ensivaikutelma oli vähän heikko, kun menua ei ollut japaniksi eikä tarjoilijakaan osannut japania. Ruoka oli kuitenkin hyvää misokeiton tofua lukuunottamatta ja sen kanssa sai sopivan vienon makuista senchaa. Arto suosittelee erityisesti sake-temakia (vinkkinä mainittakoon että sake ei tässä ole alkoholijuomaa) ja ika-nigiriä. Ruokailu oli kuitenkin reissun kallein tähän mennessä, taisi livahtaa hiukan Vikingin buffethinnaston yli.

Samin aamu alkoi shoppailulla ja iltapäivä jatkui shoppailulla. Aamupäivän saaliiksi Samilla tarttui Sushi-ravintolan sijainti ja iltapäivällä T-paita, muki ja pari korttia. Tarravalikoima Souvenir Shopissa oli aneeminen, yhtään pyörän putkeen sopivasti mahtuvaa tarraa Tsekeistä ei löytynyt.

Prague Post -nimisestä englanninkielisestä viikkoaviisista löytyi tieto, että Anhauser-Busch sai Budweiser-tavaramerkin Budvar-tislaamon vastustuksesta huolimatta EU:n alueella, vaikka Tsekkimerkki on sitä oikeata tai ainakin parempaa. Arto ei ole koskaan maistanut jenkki-Budia, eikä ole Samikaan, vaikka onkin juonut sitä.

Prahassa kuulee yllättävän paljon suomen kieltä, joten Suomen lippu pyörän tarakalla ei kovasti paikallisia, tai muitakaan hätkähdytä. Aika iso parannus siihen verrattuna, että Puolassa emme tavanneet yhtään ainoata suomalaista (itsemme lisäksi, siis). Reittivalinnoilla saattaa olla jonkin verran vaikutusta asiaan.

Aamulla kirjakaupasta hankitut turistikartat 207, 213 ja 214 osoittautuivat jo illan suunnittelussa riittämättömiksi, koska helpoin tie Čéske Budějoviceen kulkee karttojen itäpuolelta. Haluammehan toki noudattaa Genfledenin opasteita.

Iltapäivällä Arto kävi tsekkaamassa Kaarlen sillan lähellä olevan kidutusvälinemuoseon, joka oli kohtuullisen mielenkiintoinen. Sen jälkeen alkoi olla jo tunne päästä Intternettiin, joten metrolla Vysehradiin jossa Lonely Planetin mukaan oli Microsoft-vapaa nettikahvila. Olisihan keskustassa nettikahviloita ollut pilvin pimein, mutta toki jonkun verran on valmis näkemään lisää vaivaa päästäkseen Linux-koneen ääreen. Kameran muistikortin lukumahdollisuutta tai WLANia ei valitettavasti ollut, mutta yhteys toimi hyvin.

Kommunismimuseo.

Mailien joukossa joukossa oli pari vastausta Carbustersilta, jonka toimisto on Prahassa ja jonne olimme mailanneet noin viikko ennen matkaa. Osoitekin oli kätevästi näkyvillä Arton pyörän "Yksi auto vähemmän" -tarrassa, joten tarkoitus oli tietysti käydä katsastamassa miltä paikka näyttää. Kävi kuitenkin ilmi, että melkein koko Carbusters-tiimi oli Berliinissä "Towards Car Free Cities" -konferenssissa. Maria oli Prahassa mutta toimiston avain kätevästi Berliinissä. Soitimme kuitenkin Marialle (jonka numero löytyi niin ikään maileista) ja vaihdoimme kuulumisia ensimmäistä kertaa matkan aikana suomeksi. Tai no Wrocławissa tavattiin yksi saksalainen joka osasi pari sanaa suomea ja keskenämme olimme käyttäneet suomea niiltä osin kuin puolan ja tsekin taito oli ollut riittämätön.

Illalla katsastimme vielä kommunismimuseon ja kävimme syömässä pikkuravintolassa vähän ydinkeskustan ulkopuolella. Ruoka oli hyvää, erityisesti lettu kuumalla suklaalla ja kermavaahdolla ja hintakin alle kolmasosa sushilounaan hinnasta. Ruokapaikan valitsimme periaatteella mitä vähemmän englanninkieltä menussa, sitä parmpi. Täysin pelkästään tsekinkielistä menua ei löytynyt, mutta em. paikassa oli pääosin tsekinkielinen ja sivujuonteena englanti ja saksa. Tsekki on muuten ihan hyvä paikka pyöräilijöille, kaupungistakin löytyi useita pyöräkauppoja, joita Sami katsasti. Tällä kertaa ei - perinteiden vastaisesti - ostettu pyörään korjaustarvikkeita. Samin pyörässä niillekin olisi ollut tarvetta (mm. uusi talla labiilin setupin ehkäisemiseksi). Pyöräilypaidan osto tyssäsi käteisen ja VISA-kortin toimivuuden puutteeseen.

Prahan julkisessa liikenteessä voi yhdellä lipulla käyttää eri liikennevälineitä, ja metroaseman lippuautomaatissa oli jopa englanninkieliset ohjeet. Raitiovaunupysäkillä sen sijaan automaattia ei ollut eikä lipun osto onnistunut ratikan sisältäkään, joten Arto ajoi sitten Vysehradista takaisin keskustaan pummilla.

Perjantai 23.7.2004, Praha-Tábor (104,87 km, 18,4 km/h, keskinopeutta pudotti mäkinen reitti)

Aamulla hostelissa lähtöä tehdessä oli jonkun verran enemmän säätöä kuin normaalisti, mutta pääsimme kuitenkin liikkeelle suht ajoissa. Pyörät kun oli kadulle saatu, oli aika rasvata ketjut ja soveltuvilta osilta vartalot. Jätimme kuitenkin aurinkorasvan soveltuvuuden ketjun öljyämiseen ja vastoinpäin myöhemmin testattavaksi.

Prahasta poistuminen sujui myös huomattavan paljon joutuisammin kuin lähestymissäätö. Siirtymistä ei haitannut erään sillan vieressä olevan risteyksen tyylipuhtaasti ranskalaisesti parkkeerattu Renault. Vltavan rantareittiä eivät pahemmin haitanneet difficult to travel -kohdat, mutta käännyimme kuitenkin "Älä kävele kuin zombie" -kieltomerkin (joka oli toki erilainen kuin aiemmin (erään padon kohdalla) tapaamamme "Valkoinen mies: pese kätesi" -merkki) kohdalla isolle tielle.

Kukkuloita Vltavan varrella.

Ajoimme pätkän upeata Vltava-joen vartta kulkevaa reittiä, jota reunustivat jylhät rinteet. Ennen mäkiosuudelle siirtymistä ostimme piknikeväitä tienvarren kauppiaalta: tomaatteja, mansikoita, aprikooseja ja kirsikoita. Nämä sekä aiemmin vihanneskauppiaalta ostamamme luumut deletoimme piknikin aikana, joka tapahtui hiemen sen jälkeen, kun lähdimme kapuamaan mäkeä ylös. Sen lisäksi ruokalistalla oli banaaneja, leipää ja suklaata sekä mehua.

Jatkoreitti yllätti mäkisyydellään. Ennen Vltavan ylittämistä kolmanteen kertaan kipusimme ensin jyrkän mäen (joka ei ollut paikan jyrkin) ylös ja alas, jonka jälkeen siirryimme Sklap-nimiseen kylään syömään jälkiruokaa (jäätelöä). Tällöin myös Club Nokia asiaankuuluvasti kyseli "keuliiko Jopo". Muitakin pyöräilijöitä oli liikkeellä; eräs "paikallinen" (15 v alueella asunut Pietarilainen) pysähtyi jutustelemaan (kommentti pyöräreitistämme: "Beautiful") ennen kiiruhtamistaan uimapaikalle.

Hiukan ennen Sedlčanya jouduimme tarkimmalta kartalta ulos, joten loppumatkan suunnistus suoritettiin koko Tsekin kattavan kartan varassa. Siitä ei enää kunnolla nähnyt missä on mäkiä, ei tosin tarvinnutkaan koska niitä oli kuitenkin koko ajan suunnilleen yhtä usein ylös ja alas. Osa mäistä oli itse asiassa merkitty karttaan, mutta suurimpia ei. Odotettavissa on toki vielä suurempia kun matka etenee, mutta tiukin ajopäivä tähän mennessä. Kello viiden teen leivän, banaanien, omenoiden ja keksien kera joimme n. 20 min myöhässä Sedlec-Prčicessä kirkon pihalla.

Matkareitti oli hauska ja vaihteleva, toisin kuin Puolan monotoniset, peltojen läpi suuntaavat suorat ja tasaiset huonokuntoiset. Teiden kunto Tsekissa on edelleenkin erittäin hyvä. Alamäissä vauhti kipusi polkematta useita kertoja (siis useissa eri mäissä) yli viidenkympin, tiukimmassa yli 60. Tässä mäessä Samilla menivät korvat lukkoon.

Ettei lukija saisi väärää käsitystä niin mainittakoon, että oli meillä Puolassakin koko ajan hauskaa, niistä monotonisista teistä huolimatta. Vol 1:tä lukiessa asian ei sinänsä pitäisi jäädä epäselväksi. Sitä paitsi Puolassa satoi enemmän, mikä on aina plussaa.

Seurue Taborin majatalossa. Pol houkutteli meitä Belgiaan pyöräilemään.

Táboriin lasketeltiin hyvää matkaa. Yritimme majoitukseksi terveyskaupan yläpuolella olevaan hosteliin, mutta omistaja oli ilmeisesti lähtenyt kauneusunille siihen aikaan illasta, koska toimiston numerokin kääntyi faksiin. Toinen valinta oli hieman onnekkaampi, Arton bongaama B&B-paikka nimeltään "Jana", jossa otti vastaan joviaalin tyypinen herrasmies. Hänellä oli tosin hieman kiire, koska kutsuvieraat oli tulossa grillibileisiin, mutta saimme kuitenkin huoneen kahdelle hintaan 800 korunaa. Huoneessamme oli mitä ilmeisimmin joku muu yleisesti ottaen, näin kesän ajaksi lienee otettu hostel-käyttöön.

Ennen illallista törmäsimme kutsuvieraisiin, jotka vaikuttivat mukavilta. Illallisen söimme torin vieressä olevassa restauracessa, joka oli hitaanpuoleinen eikä ruokakaan ollut niin hyvää kuin edellisiltana. Soppaakaan eivät tarjonneet, paitsi pivoa.

Kutsuvieraisiin törmäsimme uudelleen hostelille menossa. Porukka (n. 5 kpl) oli innokas jututtamaan meitä. Kävi ilmi, että he olivat tavanneet jo kommunismin aikana 70-luvun lopulla; viisikon tsekkijäsen oli pestautunut merimieheksi voidakseen käydä ulkomailla, ruotsalais/tanskalaisosa taas tiesi missä Espoo on. Turku-vitsejämme hän ei ymmärtänyt, mutta emme olleet siitä (liian) pahastuneita. Belgialainen opettaja yritti kovasti houkutella meitä Belgiaan pyöräilemään, ehkä se on Balttiarallaa Tours®:in kohteena jossain vaiheessa.

Lauantai 24.7.2004, Tábor-České Budějovice (70,58 km, 17,2 km/h, lisäksi ilman mittaria noin 0,04 km, 10,3 km/h)

Aamun majoituksen maksamisessa oli hieman säätöä; ei tosin yhtä paljon kuin aikoinaan St.Genis-Pouillyssä Rue de l'Eglisellä. Setä tahtoi ylimääräistä satasta aamupalasta, mutta antoi kuitenkin tonnista takaisin kaksisataa. Tätä edelsi lyhyt keskustelu sedän ja sedän vaimon välillä, joten vaikutti siltä että siinä talossa naisväki päätti raha-asioista.

Aamulla kävimme vielä ennen ajamaan lähtöä Hussiittimuseossa, jossa oli hyvät englanninkieliset selitykset mutta itse museo ei ollut kovin inspiroiva. Museosta pääsi myös Táborin maanalaiseen, jossa ei kulkenut junia, mutta jolla kuitenkin pääsi torin toiselle laidalle. Tunnelit olivat selvästi leveämpiä kuin Klodzkon metrossa, koska niissä piti mahtua kuljettamaan oluttynnyreitä.

Slapsky Bahnak -juliste.

Heti alkumatkasta törmäsimme Slapy-nimisessä kylässä hauskaan pyöräilytapahtumaan, jossa tavoitteena oli ajaa pyörällä joen yli lankkusiltaa pitkin. Matkaa ei ollut kuin reilut neljäkymmentä metriä, mutta silta kapeni reitin edetessä sen verran, että siitä voi jopa sanoa "difficult to travel".

Slapský Bahňák -kilpailureitti. Katso myös Virallinen yksimediatallenne (video, 1650 kt) Balttiarallaa Tour Teamin suorituksesta.

Balttiarallaa Tour Team osallistui kokoonpanolla yksi Virallinen Kuljettaja (Arto) ja yksi Virallinen Valokuvaaja (Sami). Oman tiimin ajoasun puuttuessa korvikkeena käytettiin Bikepolin pyöräilypaitaa. Pyöräksi valittiin punainen menopeli, koska se oli kivan värinen, renkaissa oli vauhtiraidat ja bonuksena etupyörän laakeri oli sopivan väljä.

Kilpailusuoritus on kuvattu liitteessä 1 (video, 1650 kt). Multi(Yksi)mediarajoitteisille vihjeenä mainittakoon, että suoritukseen kuului ajoa sekä lankkua pitkin että hieman lyhyempi matka vedessä. Pyörä ei ollut kelluvaa mallia mutta joki oli aika matala.

Varsinainen kilpailu oisi alkanut vasta kello 13:00 joten pääpalkinto 50 litraa olutta jäi saamatta. Saimme kuitenkin tyylikkään Slapský Bahňák-lippalakin sekä kuvan cheerleader-tyttöjen kanssa. Ehkä parempi näin, 50 litraa olutta olisi kuitenkin ollut jokseenkin työläs sekä juoda että kuljettaa eivätkä fanitkaan olisi mahtuneet kyytiin, ainakaan helposti.

Lukijoita (onko niitä?) säästääksemme kerromme seuraavaksi Virallisen Valokuvaajan näkökulmasta. Arto piti mallikkaasti Suomen lippua korkealla, koska lippu ei ollut kilpailupyörään liitettynä, vaan se jäi liehumaan retkipyörän ylle. Kilpailusuorituksen mestarillisesti tallentamasta yksimediaesityksestä, josta tosin ääni uupuu, näkyy erinomaisesti kilpailutapahtuman vaikeusaste. Kuvan heiluminen tietyissä vaiheissa ei johtunut huvituksen tunteesta, vaan kastumisen aiheuttamasta kollektiivisesta mielenjärkytyksestä, joka tuntui myös 50 kilometrin(litran) päässä. Olut, jota oli tarjolla palkinnoksi, oli muuten Staropramenia.

Slapský Bahňák -tapahtumassa oli muitakin lajeja, jotka selviävät kätevästi liitteestä 1 (jonka voimme - lukijoita kiusataksemme - todeta olevan A4-kokoinen paperi, eikä video, joka on Balttiarallaa Tours®:n virallista kuvamateriaalia).

Slapysta ajelimme Bechyneen, jossa oli iso paloautojen kokoontuminen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut iso tulipalo, joten myös hevoset saivat köpötellä rauhassa edestakaisin palonsammutuskärryt perässään.

Luznice-joen vartta kulkeva rantareitti.

Bechynestä valitsimme kivan rantareitin, jota ei tosin ollut merkitty pyörätieksi. Siihenkin kuului muutamia difficult to travel -kohtia, mutta huomattavasti helpompia kuin Slapskyn jokireitillä; esimerkiksi sillalla lankkuja oli aseteltu poikittain eikä peräkkäin. Sadetta ei saatu mutta mutaa sentään oli. Jälkeenpäin lounaalla Týn nad Vltavoussa kävi ilmi, että sade oli kyllä tulossa, se vain myöhästyi hiukan. Lounas oli tukeva ja terassin katto vuoti. Varsinainen sade ehti loppua ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa, mutta onnistuimme ajamaan pilven kiinni tai löytämään sen kaverin, jolta saimme edes hiukan vettä päällemme. Tai saimmehan itse asiassa jo ravintolassa, koska terassin katto vuoti.

Loppumatka České Budějoviceen sujui ilman suurempia yllätyksiä. Matkan varrella oli ydinvoimala ja tie kulki alle 50 m päässä reaktoreista. Pyöräteitäkin oli aika kivasti. Perillä päädyimme Pension Centrumiin, joka oli ihan ok muttei mitenkään erikoinen.

"However, there's no contest as to which beer is superior; one taste of Budvar and you'll be an instant convert" (*

Laitettaisko viides?

Kyse on tietenkin kauan jatkuneesta nimikiistasta Anheuser-Buschin-panimon sekä aidon Tsekki-Budin välillä. Emme erityisesti ole oluen ystäviä, vaikka sitä onkin matkan aikana juotu joka päivä, mutta yhdymme LP:n toteamukseen. Ei sen puoleen, että asiassa olisi mitään epäselvää, paitsi ehkä amerikkalaisille. Tai sellaisille, jotka mieluummin juovat vettä kuin olutta, niinkuin minä. Siis Suomessa näin teen, mutta täällä, oluen luvatuilla mailla, täytyy luonnollisesti olutta juoda. Budvar, jota useimmissa kylteissä kutsutaan "Budweiser Budvar" tai joskus "Budějovichý Budvar" (jossa lopussa "ch" lausutaan kuten "loch" skottilaisittain eli "kh" suomeksi, ei siis "ts" tai "tsh" kuten tavallinen c tai č; Tv. tsekin kielen ääntämyksen oikeellisuuden tarkastaja-asiamies).

Emme edelleenkään aio ryhtyä lukijoita kaitsemaan olutmaun suhteen, sehän on vain mielipideasia (kunhan mielipide on oikea); Budějovichý on kuitenkin se oikea. Kävimme panimolla iltalenkillä juomassa "yhdet", tällä kertaa tummaa Budia. Arto myös söi toastia, jossa saattoi olla jonkin verran enemmän syötävää kuin menussa lueteltu 60 grammaa. Ruokalista ja paikan laatu näytti vähintäänkin kohtuulliselta, joten siellä olisi ollut myös paikka syödä illallista, jos vain olisi ollut nälkä; lounas kun oli jokseenkin rasvainen.

Tumma Bud oli pehmeää, ei ehkä ihan yhtä ruokaisaa kuin Guinness. Emme jääneet "one more", vaikka hanasta olisikin saanut peräti viittä sorttia. Vain yhden (nimenomaan pienen) oluen juominen olutpanimossa saattaa oluen ystäville tuntu pyhäinhäväistykseltä, mutta me olemme boheemeja emmekä sellaisesta höpsötyksestä välitä.

Boheemi sanana on muuten saanut alkunsa Táborista, jossa kylän asukit sinne muuttaessaan antoivat omat varusteensa koko kylän käyttöön, eli kaikki olivat yhdessä. Siinä mielessä Táborin setäkin oli boheemi, koko talo oli meidän käytettävissämme, about. Meilläkin suurin osa varusteista käytetään kuin yhteisiä (pl. vaatteet, makuupussi, pyörä jne), mutta kulupuolella kaikki jaetaan esim. ravintolassa tasan riippumatta siitä, kuinka paljon kukin on syönyt.

Budvar oli muuten ihan hyvää, sekä lager että tumma (černý). Toistoa välttääksemme emme tässä vaiheessa mainitse tämän oluen olevan parempaa kuin jenkki-Bud.

*) Lonely Planet: Central Europe, p. 169

Sunnuntai 25.7.2004, České Budějovice-Český Krumlov (35,38 km, 13,6 km/h)

Sisäänkäynti Český Krumloviin.

Penzion Centrumissa oli tällä kertaa buffet-aamiainen, jonka kokoonpano oli suunnilleen saksalaistyyppinen, eli Saksan ja Itävallan läheisyys tuntui aika hyvin.

Saksan läheisyys ja saksalaisturistit näkyivät myös sikäli, että käytännössä jokainen vastaantulija osaa tsekin lisäksi ainakin vähän saksaa. Englannin kanssa on välillä heikompaa. Näin jälkeenpäin mainittakoon, että myös Puolassa saksalla pärjäsi paremmin kuin englannilla. Parasta on tietysti käyttää kunkin maan omaa kieltä, sitä harjoittelemme kirjoittamalla kortteja kavereille.

Aamiaisen jälkeen kävimme Etelä-Bohemian museossa, josta emme juurikaan saaneet valaistusta siihen, millaista boheemielämä oli, mutta aika paljon hienoja esineitä siellä kyllä oli. Kello oli joko väärässä ajassa tai väärässä paikassa. Takaisin hotellille ja checkout, tällä kertaa ei kysytty passia eikä muitakaan henkilötietoja koko käynnin aikana.

Pensionista lähdön jälkeen säädimme hetken sairaalan alueella (etsimme apteekkia, jonka piti olla 24 h auki. Ei vaan Lonely Planet kertonut, mitkä 24 h). Löysimme pyöräreitin nro 12, joka on itse asiassa Praha-Wien "Greenwayn" sivumutka. Kyseessä siis lähinnä pyöräilyreitti.

Kuten kirjoituksista on saattanut tulla selville, Tsekki on pyöräilijöille aika hyvä mesta. Pyöräreiteiksi merkityt tiet ovat yleisesti ottaen hyvässä kunnossa ja opasteitakin on reilusti matkalla. Me kylläkin olemme niin kokeneita matkaajia, ettemme reitiltä eksy muutenkaan. Emme siis ainakaan karkaa kartassa. Tai ei ainakaan montaa kertaa päivässä. Pitäähän sitä sentään yksi mutapolku päivässä käydä läpi.

Reitti Český Krumloviin oli miellyttävä; sopivan mäkinen ja olihan siinä reilu alamäkikin hämyisen metsän läpi, jossa pääsimme paahtamaan yli 150% ylinopeudella. Olisi kortti mennyt. Onneksi ei ole pyöräkorttia, mikä voisi mennä.

Kävelysilta, Český Krumlov.

Český Krumlov on kiva pikkukaupunki, jossa Vltava tekee melkein täyden ympyrän vanhan kaupungin ympäri. Kiertelimme jonkun aikaa pyörillä valokuvia ottaen, kävimme turisti-infossa jälleen täydentämässä karttakokoelmaa hiukan ja menimme syömään karppilounaan pitkän kaavan mukaan joen rannassa olevalle terassille. Palvelu pelasi ja ruokakin oli varsin hyvää. Jokea pitkin alas tulevat kanootit ja kumiveneet houkuttelivat Ardeche-tyyliselle retkelle seuraavana päivänä, mutta päätettiin kuitenkin aikataulusyistä jättää väliin.

Lounaan jälkeen huomattiin, että Samin takavanteessa yksi pinna oli irti. Itse asiassa se oli myös poikki, joten korjaaminen ei onnistunut. Selvä puute matkavarustuksessa, varapinnoja pitäisi aina olla mukana. Varatarakkakin olisi tietysti hyvä koska tähänastisen kokemuksen mukaan tarakat hajoavat yhtä usein kuin pinnat, mutta tarakkaa on helpompi korjata teipillä. No, päätettiin sitten jäädä kiertelemään kaupunkia illaksi, sunnuntaina pyöräkorjaamot olivat kiinni. Hostel 99 oli täynnä, mutta Pension Dannysta löytyi huone kohtuuhintaan 400 Kc sisältäen aamupalan.

Sitten oli aika etsiskellä pyöräliikettä. Turisti-info osasi auttaa jonkin verran, mutta parhaimmaksi avuksi osoittautui infosta ostettu Šumavan pyöräilykartta, jossa oli lueteltuna alueen pyöräliikkeet. Katua alaspäin löytyi "Hat trick"-niminen putiikki, jonka päätimme ottaa häiriköintimme kohteeksi seuraavana aamuna.

Illan kaupunkikierros johdatteli meidät kaupungin pittoreskien katujen (jossa yllättävän moni liike oli auki) läpi linnalle ja sen puutarhan portille (oli mennyt kiinni kello 19) ja lopuksi kakkukahvilaan (cukrárna) kirjoittamaan kortteja ja matkapäiväkirjaa. Matkamuistokaupoista ei edelleenkään löytynyt pienikokoista Tsekin tarraa, jonka olisi voinut pyörään läntätä. Arto osti tsekkiruoan reseptikirjan.

Päivän saldo: 3 capuccinoa (Sami 2, Arto 1); 0 olutta (lounasravintola ei tarjonnut Budvaria, emmekä illallista syöneet). Mainittakoon tässä vaikka seikka, jotan emme erityisestä lähde selittelemään enempää: Budvaria ei pidä sekoittaa jenkki-Budweiseriin. Makuasiat ovat makuasioita ja kaikki saavat juoda mitä haluavat, kunhan se on mieluummin Budvaria. Paitsi että oikeasti Krusovice oli kuitenkin parempaa.

Maanantai 26.7.2004, Český Krumlov-Nová Pec (60,17 km, 16,1 km/h)

Aamiainen tuli huoneeseen ilman lisähintaa.

Pensionissa room service toimi; aamupala tuli huoneeseen. Muuten koostumus oli pitkälti standardi, herbata oli tsekkimallista eikä Liptonia kuten jossain muussa nimeltämainitsemattomassa maassa. Tai sanotaan sentään tsekkiläisittäin Čaj, lienee lähellä venäläistä vastinetta (siis itse sana). Puhutaan siis teestä, jos lukijana on joku hämäläinen, mikä saattaa hyvinkin olla mahdollista.

Siis aamupala. Koska nämä ovat (buffet-aamiaisia lukuunottamatta) niukanpuoleisia pyöräiliköiden energiantarpeeseen, jatkoimme omien eväiden syömisellä. Saimme vihdoinkin deletoitua perjantaina ostetun maustamattoman jogurtin müslin kostukkeena, ja mandariinitkin menivät parempiin (by definition meidän omiimme) suihin. Müsli oli siis myös omaa. Ainakin syönnin jälkeen.

Aamiaisen jälkeen otettiin Samin pyörä mukaan ja lähdettiin puuttuvan pinnan metsästykseen. Hattrick Sportissa oli varapinnoja, takapakan avaustyökalukin näytti kuuluvan valikoimaan mutta palveluhalukkuutta ei ollut sitten yhtään. Ei jääty pitemmäksi aikaa neuvottelemaan olisiko pakan avaustyökaluun löytynyt myös vääntövarsi, ostettiin kuitenkin pari pinnaa. Jos lukija ihmettelee mihin takapakan avaustyökalua tarvittiin, kehotamme vaihtamaan yhden pinnan ketjuvaihteisen pyörän takavanteesta ja kysymään sen jälkeen uudestaan.

Toisessa keskustan pyöräliikkeessä oli ystävällisempi palvelu, muttei tarvittavia työkaluja. Tai ei niistä kumpikaan varsinainen pyöräliike ollut, urheilukauppoja jotka myivät myös pyöriä.

Turisti-info neuvoi meille pari seuraavaa paikkaa jotka olivat kätevästi kartan ulkopuolella. Yllättäen ne kuitenkin löytyivät aika helposti. Arto kävi tiedustelemassa Diablo Sportin joka ei myöskään pystynyt auttamaan. Neljännessä paikassa nimeltä H&M Sport sitten vihdoin tärppäsi ja uusi pinna saatiin kireälle kohtuuhintaan 156 Kč + pinna 4 Kč.

Paikallinen pyöräkorjaamo; hyvä hetki kirjoittaa matkapäiväkirjaa.

Sen lisäksi, että saivat pinnan kireälle (oli muuten tyyris, keskustan liikkeessä pinna maksoi vain 2 Kč), ostimme myös vaihdevaijerin (12 Kč) ja takapakan avaustyökalun (52 Kč). Liikeessä oli kolme henkilöä, lienivät isä, äiti ja poika. Emme saaneet selville kuka heistä oli Henkka ja kuka Maukka. Kovasti kuitenkin selitystä riitti vanhemmalla tyypillä, mistä emme kauheasti ymmärtäneet, paitsi että hän valitteli tyhjää rengasta ja lähes sileää pintaa takarenkaassa. No worries (Sanssouci), slicksit alla Genèveen!

Kävimme katsastamassa linnan puutarhan, joka ei ihan ollut Versaillesin veroinen. Oli kuitenkin korkealla, kuten jotkut japanilaiset hörhelöt. Pääsimme - säädöt huomioon ottaen - liikkeelle aikaisin kahdentoista maissa, ja reitti Černá v Pošuvamiin oli lyhyehkö (20 km) eikä pahoja mäkiäkään ollut kuin pari, kokonaisuudessaan kuitenkin kolmisensataa metriä kunnes laskeuduimme Lipno-järven rannalle, jossa söimme lounasta. No okei, ei rannalla, mutta ravintolasta näki kyllä järven, jos tarkkaan katsoi.

Lipnon lossilla oli ruuhkaa, mutta vain toiseen suuntaan.

Kaupassa käytyämme olikin aika ottaa lossireissu. Toiselta rannalta (Šumavan puolelta) oli tulossa iso kasa pyöräilijöitä maustettuna henkilöautolla ja Tatra-merkkisellä kuorma-autolla. Toiseen suuntaan (siihen oikeaan siis; suunta, johon olemme kulloinkin menossa, on by definition oikea) meillä olikin oma lautta, jota eivät muut pyöräilijät läsnäolollaan pilanneet. Tai eiväthän muut pyöräilijät lauttaa olisi pilanneet, mutta ei niitä silti ollut. Eikä autoja.

Nová Pecissä, joka oli oleva viimeinen majapaikkamme Tsekin puolella, tarkoituksena oli etsiä sopiva majoitus, jotta pääsemme ajoissa aamulla valloittamaan Šumavaa. Jokusen hostelin, pensionin ja hotellin ovea kolkuteltuamme kävi selväksi, että sisämajoitusta ei olisi tarjolla. Leirintäalueelle siis!

Alue oli täynnä (no, ei aivan) kanoottiretkeilijöitä, pyöräilijöitä ja Skoda-merkkisiä autoja. Melojat oliva laskettelemassa Vltava-jokea pitkin suuntaan, josta olimme itse tulleet - alavirtaan siis. Pyörämme kahlitsimme toisiinsa ja työnsimme metsään pyykinkuivaustelineiksi, koska pelkäsimme kanoottiretkeilijöiden vievän tuliaisia alajuoksulle Český Krumloviin. Pyörän rungon sovittaminen tynnyriin olisi voinut osoittautua vaikeaksi, tosin.

Prahaan saavuttuamme (ja sen jälkeen) olemme ylittäneen Vltava-joen päivittäin, koska satuimme Prahassa asumaan "toist puol jokkee", l. keskustaan päästäkseen piti ylitää joki; matkalla Táborin ja České Budějovicen kautta Český Krumloviin ylitimme joen pyörällä useaan otteeseen, koska käyttämämme tiet risteilivät milloin milläkin puolella. Myös Český Krumlovissa joki ylittyi sekä pyörällä että kävellen, koska kaupunki oli kiertänyt joen usealle mutkalle. Nová Pecissä tuli edelleen pari ylitystä etsiessämme majoitusta. Arto myös ylitti joen uimalla (kahteen kertaan, koska näemmä tuli takaisin).

Telttaa pystyttäessä valoisuus pääsi yllättämään. Ei toki ollut sen valoisempaa kuin kello seitsemän maissa yleensä, mutta kohtuullisen valoisaa kuitenkin. Pimeyshän ei meitä telttaa pystyttäessä ikinä yllätä, koska se on normaalia.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme vielä yhdessä paikallisista ravintoloista iltapalalla. Šumava-toast oli melko paha ja kinkkumunakas syötävää. Jäätelöannosta ei saatu vaan jouduttiin tyytymään tuuttiin (Sami ei syönyt koska oli jo päivällä saanut paljon paremman jäätelön) ja capuccinokin oli aika aneeminen. Hintojen suhde oli kuitenkin oikea eli ruokailuun onnistuttiin käyttämään enemmän rahaa kuin majoitukseen.

Vaihteeksi lopetamme päivän sitaattiin:

"Pro změnu zadní křídlo z vozu uletělo ve ětrnáctém kde bez cizího zavinění osamocenému Kimimu Räikkönenovi, který se v úvodu držel na třetí pozici." (¹

¹) Českokrumlovské listy, Pondělí 26. Července 2004

Tiistai 27.7.2004, Nová Pec-Passau (63,85 km, 18,0 km/h)

Kellekään kanoottimelojalle ei ollut tullut mieleen viedä pyöriämme yön aikana, koska pyörämme olivat edelleen jäljellä. Tai jos oli tullut mieleen, niin eivät olleet lähteneet suunnitelmiaan toteuttamaan. Tai jos olivat lähteneet, niin ehkä lukko-vaijeriviritelmämme pelotti heidät pois. Tai... no, joka tapauksessa pyörämme olivat aamulla kunnossa.

Pystyynkuollutta aavemetsää Šumavalla.

Pääsimme liikkeelle aikaisin, vaikka aamulla oli normaalit telttasäädöt ja vielä piknik-aamiainen oman teeveden ja teen kanssa. Häivyimme leirintäalueelta noin 8.15. Coop-ketjun pikkukaupassa eväsvalikoimaamme täydennettyämme pääsimme kiipeämään Šumavalle. Kiipesimme ensimmäiset reilut 300 metriä, jossa jätimme pyörämme metsään eläinten ihmeteltäviksi ja jatkoimme reppujen kanssa (joiden sisältö vaihtui mm. vaatteista ja teltasta matkaeväisiin). Varusteiden säädön yhteydessä kävimme myös häiriköimässä viereisen metsämökin henkilökuntaa avaamalla akkukäyttöisen jäätelöboksin (toki myös suljimme sen napattuamme pari jäätelöä (jotka toki myös maksoimme, hinta oli 52 Kč, minkä metsämökin täti meille kertoi sujuvalla saksalla). Mökki oli itse asiassa kahvila-ravintola, joka aukesi hetken sen jälkeen, kun olimme saapuneet paikalle. Olisi todennäköisesti avautunut, vaikkemme olisikaan olleet siellä. Tai mistä sitä tietää.. (tämä perinteinen filosofinen ongelma: onko metsämökkikahvilaravintola olemassa, jos emme ole paikalla). Pihalla oli Skoda Octavia.

Oli ihan hyvä että jätettiin pyörät metsään ennen Plechýlle kiipeämistä, sillä reitti olisi ollut pyörillä varsin haastava. Oli siinä vielä kylläkin "ei pyörille", ettei kenellekään tulisi mieleen yrittää. Myöhemmin toisella puolella tapasimme kuitenkin pari kaverusta, jotka kiipesivät ylöspäin pyöriä kantaen. Varsin epäkäytännöllinen tapa edetä, kuten olemme itsekin jo lukuisissa portaikoissa todenneet.

Jalkaisin reitti ei ollut vaikea, mutaisiin kohtiinkin oli rakenneltu puusiltoja kulkemista helpottamaan. Metsä näytti melko suomalaiselta ja siellä oli mustikoita. Yhdessä kohdassa oli oudon laaja alue pystyyn kuolleita puita, vähän kuin aavemetsä. Puoli kilometriä ennen huippua oli paras näköalapaikka 1090 metrissä olevalle järvelle ja ympäröivään maastoon. Suurimman osan matkaa puusto peitti näkymät. Plechý (1378 m) ei ole mikään Mt. Blanc vaikka Tsekin Šumavan korkein huippu onkin. Huipulla otettiin tietysti kuva Suomen lippujen kanssa - korkein paikka reissulla tähän mennessä - ja mentiin sitten Itävaltaan piknikille.

Keski-Euroopan kiertomatka (video, 460 kt).

Lounas Itävallassa ei maistunut kovinkaan erilaiselta kuin Tsekissä tai Puolassa; eväät olivat tosin entisestä itäblokista edelleenkin. Plechýn viereinen rajatarkastusasema näytti hieman autiolta, joten päätimme tarkistaa, olivatko Tsekin ja Itävallan rajapölkyt tallella. Emme huomanneet puuttuvia pölkkyjä; sen sijaan löysimme Saksan. Emme tainneet olla ihan ensimmäisiä; paikalla oli kymmenkunta tyyppiä ihmettelemässä pölkkyä, jonka oli pystyttänyt joku "Bayerische" hemmo. Sami teki sitten Keski-Euroopan kiertomatkan suuntaan Itävalta-Tsekki-Saksa ja lopuksi suuntaan Itävalta-Saksa-Tsekki-Itävalta. Pölkky oli itse asiassa "Trojmezí", kolmen valtakunnan raja. Kiertomatka löytyy virallisesta kuvamateriaalista yksimediamuodossa.

Meitä kohti ei kertaakaan ammuttu ollessamme rajavyöhykkeellä. Varoituskylttejä kylläkin oli. Yksikään ei tosin luvannut, tai uhannut meitä ampua.

Lopuksi palasimme takaisin, rautaesiripun taa hakemaan pyörämme, joita metsän eläimet eivät olleet vieneet, tai jos olivat, niin ainakin olivat palauttaneet entisessä kunnossa takaisin.

Teltta kuivamassa Rotel-motellissa.

Seuraavaksi ajettiin Itävallan läpi Saksaan. Itävallassakin oli mäkiä mutta enimmäkseen alamäkeä, ihan kiva maa pyöräilijöille. Saksassa ajettiin kartalta ulos mutta löydettiin Tonava ja sen varrelta Passau-niminen kaupunki. Majoituksen kanssa vähän säädettiin ja päädyttiin Rotel-motelliin, jonka 6 m² huone soveltui oivasti teltan kuivatukseen. Wunderbaumin käyttöä olisivat siellä voineet vähän hillitä, nyt varmaan telttakin haisee samalle. Illalla käytiin vielä eräässä kahvilassa varsin mitäänsanomattamalla päivällisellä ja sitten nukkumaan. Niin, siis mahduttiin siellä huoneessa nukkumaankin vaikka siellä oli teltta kuivamassa eikä edes nukuttu teltassa. Meillä oli siis peitot päällä ja teltta oli toisella puolella huonetta, ei kasattuna tosin.

Keskiviikko 28.7.2004, Passau-Fucking (107,63 km, 18,8 km/h)

Aamulla pääsimme nauttimaan maksullisesta aamiaisesta, 5 e müsli+sämpylät+leivät+kuumat juomat+leikkelelautanen sekä vähän enemmän jogurtista ja mehusta. Itse huone maksoi 30 e. WC- ja suihkutilat hotellissa olivat sinänsä tasokkaat. Lisäksi hotelli oli ulkopuolelta hassun näköinen.

Aamiaisen jälkeen suunnistimme turisti-infoon hankkimaan karttoja. Toisin kuin Tsekissä, Saksan infossa ei löytynyt kattavaa karttavalikoimaa, saimme kuitenkin yleiskartan Baijerin pyöräteistä, ja ostimme Inn-jokea seuraavan reitin kartan ja menimme etsimään lisää kirjakaupasta.

Tsekki saa kyllä selvästi parhaat pisteet kartoista: pyöräkartoissa oli kaikki olennainen info reittien profiileja myöten ja lisäksi oli saatavilla laajemman alueen kattavia 1:100000 karttoja, joissa myöskin oli korkeuskäyrät ja tärkeimmät pyöräily- sekä vaellusreitit. Käytimmekin lähinnä niitä.

Saksassa korkeuskäyrät löytyivät vain pyöräilykartoista, jotka kattoivat aivan liian pienen alueen, eikä niistäkään kaikista, mm. aiemmin mainitusta Inn-joen reitin kartasta ne puuttuivat. Löysimme kuitenkin kohtuullisen hyviä 1:200000 yleiskarttoja, joista kolme kappaletta kattoi tarvitsemamme alueen, mukaanlukien Itävallan länsiosa.

Puolassa olimme lisänneet matkan haastavuutta käyttämällä Mikon vintage-karttaa, joka kyllä yleensä korreloi maastosta löytyneiden teiden kanssa melko hyvin, mitä nyt jotain uusia teitä oli ilmestynyt sinne tänne.

Huoneen luovutuksen jälkeen kävimme ostamassa matkaevästä ja menimme rautatieasemalle ihmettelemään miten päästään aikanaan takaisin Suomeen. Olemme nimittäin päätelleet, että normaalilla matkavauhdilla väli Geneve-Helsinki ei onnistu yhdessä vuorokaudessa. Samin buukkaama Niederrheim-Helsinki -lentokin jättäisi vielä varsin tiukan päivämatkan, joten ajattelimme käyttää junaa Düsseldorfiin asti. Sopiva junayhteyskin löytyi mutta siinäpä ei ollutkaan päiväpaikkoja vapaana. Täti arpoi meille sitten hiukan hankalamman vaihtoehdon viidellä vaihdolla jotain paikallisjunia käyttäen, jota emme kuitenkaan päättäneet varata. Tai ei niihin juniin mitään paikkavarauksia olisi saanutkaan, lipun kyllä. Päätimme palata asiaan myöhemmin.

Maisema Inn-joen varrella.

Passausta löytyi Tonavan lisäksi myös Inn-niminen joki, ja meillä oli reitille sopiva pyöräilykarttakin joten lähdimme seuraamaan Inniä yläjuoksun suuntaan. Tie oli suurimmaksi osaksi hiekkatietä ja varsin mukavaa ajeltavaa. Autoja ei juurikaan näkynyt, muita pyöräilijöitä kyllä. Joen lisäksi maisemiin kuului mm. sokeriruokopeltoja.

Lounaalla kävimme Schärdingissä. Emme olleet ihan varmoja olemmeko Saksassa vai Itävallassa, joten kysyimme asiaa tarjoilijalta. Itävallassa oltiin, eli raja oli ylitetty jossain vaiheessa. Sami oli huomannut jotain asiasta kertovia vaakunoitakin. Mansikat ja vaniljalla maustettu kerma vohvelin sisällä olivat mainioita, muu ruoka syötävää.

Braunaussa kävimme vielä jäätelöllä (tai siis Arto kävi koska ei ollut vielä koko päivänä syönyt jäätelöä). Sen jälkeen päätimmekin poiketa reitiltä, koska liialliset opasteet tekivät siitä aivan liian helpon. Next: Balttiarallaa Tour Team has something important to say about Fucking. Do you want to know more?

Ensin kuitenkin siirrymme epäkaupallisten tiedotteiden pariin. Tässä vaiheessa on hyvä kerrata maailmankuulujen, jo legendaarisiksi muodostuneiden Balttiarallaa-sadepisaroiden arvosteluperusteet, jotka mainitaan tässä ensimmäistä kertaa Balttiarallaa Tours®in järjestämien pyöräretkien aikana.

0 0 0	Kannattaa käydä vaikkei sataisikaan!
0 0	Unohtumaton elämys
0	Balttiarallaa suosittelee

Harilaidin majakka. Kuvahan ei tähän kertomukseen varsinaisesti kuulu, mutta päätimme lisätä sen elävöittämään epäkaupallisia tiedotteita.

Tässä siis muutamia paikkoja, joissa kannattaa käydä.

• Harilaidin majakka (0 0 0), Saarenmaa, Viro
  Auringonlasku saaren luoteiskulmalla on unohtumaton elämys. Parhaimmillaan muutaman tunnin kaatosateessa ajetun metsätaipaleen jälkeen.
• Český Krumlov (0 0), Tsekkki
  Maan eteläosassa sijaitseva pittoreski pikkukaupunki on kiertänyt Vltava-joen ympärilleen muutamalle mutkalle. Paikka on hyvin säilyttänyt keskiaikaisen tunnelmansa. Sadepisaroita pudottavat pyöräliikkeiden taso sekä suuria odotuksia herättänyt linnanpuutarha.
• Wisla-joen ylittävä lossi (0 0), Korzeniewo, Puola
  No motor (ks. Vol 1.). Pieni miinus siitä, että lossia ei ole varattu pelkästään pyöräilijöille. Lossikuskien kanssa on kiva jutella, varsinkin vesisateessa.
• Ahvenanmaa (0 0 0), Suomi
  Seikkailu saarelta toiselle pienillä laivoilla merituulen puhaltaessa on Suomea parhaimmillaan. Myös hyvä välikohde retkellä Norjaan.
• Fort IV (0), Torún, Puola
  Hosteliksi lähipuolustus järjestetty erinomaisesti. Kuumemmallakin kelillä maan alla paksujen muurien suojassa on mukavan viileää ja kosteaa.

Erikoismaininnan saa Miejska Górkan lähellä¹ sijaitseva strutsifarmi, jonka isäntä tarjosi meille munkkeja, kääretorttua, hedelmäkakkua sekä "Mon Bijou" -Napoleon-konjakkia. Emme valitettavasti voineet testata farmin tarjontaa aikataulurajoitusten takia. Uskomme kuitenkin, että farmi olisi ollut vähintään yhden sadepisaran arvoinen.

Tässä vaiheessa on hyvä valistaa lukijoita pyöräilymaiden eroista. Puolasta ja Tsekistä onkin kirjoitettu jonkin veraan, mutta uusista Balttiarallaa-pyörämaista, Saksasta ja Itävallasta vähemmän. Puolan ja Tsekin välillä ero oli selkeä; tasaisen polski-maaseudun läpi ajellessamme olimme aikamoisia kummajaisia, Tsekissä pyöräilijöitä näkyi enemmän eikä lippuunkaan erityisesti kiinnitetty huomiota. Puolan ja Tsekin raja on toistaiseksi viimeinen, jossa passimme on tarkastettu. Tsekistä Itävaltaan passittomuuteen voi vaikuttaa se, että ylitimme rajan (pyörillä) vuoristossa.

Saksan ja Itävalla rajamuodollisuudet ovat vähäiset (lievästi sanottuna); jos ei pidä varaansa, voi hyvinkin joutua toisen maan alueelle ja jopa käydä ravintolassa tajuamatta koko asiaa (siis toisen maan aluelle joutumista, ravintolassa syöminen on tähän asti vaatinut tietoista valintaa). Molemmissa maissa kun on sama kieli ja sama valuutta. Tiekyltitkään eivät merkittävästi eroa toisistaan; Itävallassa vihreitä ja valkoisia taustaltaan, Saksassa keltaisia ja valkoisia. Itse pyöräilyssäkään ei olennaista eroa ole, molemmissa pyöräreiteiksi merkityt tiet (joilla ei yleensä paljon autoja liiku) ovat erittäin hyväkuntoisia, joten matka taittuu joutuisasti ja miellyttävästi.

Maissa eroa Tsekkiin ja Puolaan on se, että pyöräily on selkeästi koko kansan huvi. Saksassa löytyy kymmenkunta pelkästään Baijeria rullaavaa reittiä, joista moni jatkuu muihin maihin (Sveitsi, Itävalta). Jokireittejä (Tonava, Inn) seuraavat reitit ovat yleensä hyvin tasaisia, ja käyttämällämme "Innradwegillä", joka kulkee St. Moritzista Paussauhun, tyypillinen tapaamamme pyöräilijä ei ollut kaltaisemme atleetti, vaan keski- tai seniori-ikäinen, monesti hieman tukevahko henkilö. Mäkisemmillä reiteillä tilanne voi olla toinen. Puolassakin oli kyllä senioripyöräilijöitä, mutta matkat näyttivät suuntautuvat lähinnä kyläkauppaan tai korkeintaan viereiseen kylään.

No more Fucking!

Innradweg oli todellakin helppo ajettava, joten poikkesimme reitiltä Braunaun kohdalla Itävallan puolelle. Lievän säätämisen jälkeen pääsimme paikkaan nimeltä Fucking, johon opasteita oli niukanlaisesti. Katsastettuamme muutaman sadan metrin mittaisen tienpätkän kylän aluetta päästä päähän, siirryimme kylän ulkopuolella sijaitsevaan Gasthofiin, jossa täti ymmärsi, ettemme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän sanoi, mutta saimme kuitenkin säädettyä pyörät autotalliin ja tingittyä huoneen hinnan 25 euroon (aamulla tämä olikin per henki -hinta, eli yhteensä 50 euroa - sinänsä ok). Talon ravintolassa puolivillaisesti englantia puhuvan tarjoilijasedän mukaan seudun yksi suuri huvitus oli "tramping"². Kysyttäessä totesimme tätäkin joskus harrastavamme, mikä useimmiten helpottaa matkabudjettia. Illallisella söimme menun antimia. Totesimme paikan olevan "the best Fucking Gasthof in Austria". Seuraavana päivänä Samilta puhkesi kumi; onneksi vasta Fuckingin ulkopuolella ja eri maassa.

¹) Hodowla Strusi, Andrzej Matuszewski, 63-910 Miejska Górka, Dąbrowa, ul. Nova 7
²) A term used in New Zealand for what is elsewhere termed hiking, http://en.wikipedia.org/wiki/Tramping

Torstai 29.7.2004, Fucking-Kufstein (114,63 km, 20,0 km/h)

Aamupala oli kohtuullinen; tuoreita mansikoita emme saaneet. Gasthofin muut vieralaiset olivat ehtineet aamupalansa syödä, kun kömmimme Gaststubeen. Myöhemmän herätyksen ja normaalia suuremman säädön takia pääsimme liikkeelle kymmenen kypsään aikaan. Pellolla laidunsi peuraeläimiä.

Venesatama Chiemsee-järvellä.

Kumin vaihtoa lukuunottamatta ajelimme melko hyvää vauhtia, ja ilman suurempia taukoja Chiemseen rannalle katselemaan purjelaivoja ja horisontissa siintäviä Alppeja sekä lounaalle. Lounas sitten kestikin taas kaksi tuntia. Arto oli varsin tyytyväinen pääasiassa kanttarelleista, munasta ja perunoista koostuvaan pääruokaan, Sami taas totesi äidin tekevän parempaa lasagnea. Jäätelöannoksessa oli lirautettu kirsikkamömmöä (Samilla suklaalikööriä) liikaa kupin pohjalle, osan olisi voinut vaikkapa korvata jäätelöllä. Ihan ok ateria kuitenkin, hinnassa taisi olla vähän pursiseuralisää.

Jatkoimme järven rantaa kymmenisen kilometriä mukavaa pyörätietä ja suuntasimme sen jälkeen kohti Tirolia. Vuorten lähestymistä oli ajaessa hyvä tarkkailla, lähempää tarkasteltuna niiden välistä kuitenkin löytyi rako joten suuremmilta nousuilta vältyttiin. Enne Niedendorfia oli muutaman kilometrin pätkä alamäkeä, jossa pääsi nautiskelemaan mutkia ja ottamaan kiinni hitaammin ajelevan bemarin. Loppupätkä Inn-joen vartta vuorten välissä Kufsteiniin ilta-auringossa oli upea.

Aikomuksenamme olil ehtiä mahdollisimman aikaisin Innsbruckiin seuraavana päivänä. Oli siis pieni pettymys, että valitsemamme Gasthofin aamiaisen sai vasta kahdeksasta alkaen. Huoneemme oli totutun tilava ja parvekekin löytyi mukavalla näköalalla. Myöhäisestä ajankohdasta ja Gasthofin sijainnista (jonkin matkaa ulkoa keskustasta ja mäkeä ylös) johtuen emme käyneet tekemässä normaalia kaupunkikierrosta.

Perjantai 30.7.2004, Kufstein-Innsbruck (85,23 km, 20,3 km/h)

Aamupala oli niukka (pari sämpylää, leikkeleitä, mehua ja kahvia/teetä), joten jatkoimme syömistä omin eväin huoneessamme. Silti pääsimme matkaan lähes aikataulussa (9.02), koska olimme pakanneet suurimman osan varusteista jo ennen aamiaista.

Kuuluisa kultainen katto, Innsbruck.

Varustelu ja reilu, oma aamupala tuottivat tulosta, sillä olimme jo kuuden tunnin kuluttua Innsbruckissa hotellissa suihkunraikkaana valmiina kaupunkikierrokseen. Väliin mahtui reilu neljä tuntia ajamista, jäätelötauko, majoituksen hankkiminen, vaatetuksen säätö-, wc(naturell), juomapullontäyttö- ja kartanlukutauot sekä luonnollisesti päivän mutapolku. Kävimme myös tarkastamassa paikallisen "difficult to travel" -joenylityspaikan, josta olisi päässyt yli jopa kastamatta varusteita. Söimme muuten banana splitit, joka tyydytti sekä jäätelönhimon että energiantarpeen ainakin Innsbruckiin asti. Tähän asti tyylipuhtain capuccino (ei liikaa kermavaahtoa, lasillinen vettä ja suklaapala) tyydyttivät Samin kahvihammasta.

Passausta Innsbruckiin on Innradweg-oppaan mukaan noin 300 km. Meillä tietä oli 307 km, mikä erilaisten kaupunkisäätöjen kanssa merkitsee, että joen reitiltä poikkeaminen oikaisi matkaamme reilusti.

Innin jokilaaksossa oli otettu peltojen välissä kulkevat traktoritiet kätevästi laajempaan käyttöön merkitsemällä ne kyltein pyöräteiksi. Varsin monella oli jopa kestopäällyste, osa oli hiekkateitä.

Maisemat reitin varrella olivat upeita. Vaikka meidän oma menomme oli käytännössä tasaista (nousua päivän aikana n. 70 metriä), meitä ympäröivät joka puolella vuoret. Päivän edistyessä edessäpäin näkyi myös lumihuippuja.

Innsbruckissa kävimme Alperverein-museossa ja karttojen shoppailun, syömisen ja muun hörhelöinnin jälkeen kuuntelemassa jazz-musiikkia Stadtmittessä. Soittivat turhan lujaa, joten siirryimme suosiolla kauemmas ihastelemaan. Eipä siellä sitten muuta tapahtunutkaan. Olympiatason kelkkaratakin olisi löytynyt, mutta ilmeisesti hurjapäinen Balttiarallaa-maineemme oli kiirinyt edellämme, sillä rata oli "remontin takia" kiinni.

Lauantai 31.7.2004, Innsbruck-Ischgl (110,43 km, 17,7 km/h)

Aamupala Gasthofissa, joka on suurin piirtein ensimmäinen vastaan tullut, mikä Lonely Planetissä oli mainittu, oli buffet-tyyppinen ja valikoima oli riittävä. Ruoka oli myös. Otimme mukaan müslipatukat. Multimarket-tyyppisessä kauppahallissa käynnin jälkeen siirryimme lentokentän suuntaan säätämään paluumatkamme osaa Genève-Niederrhein.

Ajoreitti Tirolin läpi yllätti tasaisuudellaan.

Matkalla lentokentälle muistelimme vielä edellisen illan tapahtumia Innsbruckissa, joka oli muuten varsin kiva kaupunki niin päivänvalossa kuin illallakin. Käytiin hiukan katselemassa etukäteen autovuokraamojen saitteja nettikahvilassa, mutta eipä niiltä juuri mitään selvinnyt. Arto jäi vielä lukemaan maileja ja surffailemaan Samin lähtiessä takaisin hotellille. Taborissa tapaamamme belgialainen opettaja oli lähettänyt mailia ja kutsui luokseen jos joskus käymme Belgiassa. Helsingin Sanomien sivuilta sattui silmään iso otsikko "Rankkasateet saivat purot ja ojat tulvimaan Etelä-Suomessa". Meidän reissullamme taisi sataa edellisen kerran maanantai-iltana Nová Pecissä. Ilmeisesti Mikko onnistui vetämään kaikki sadepilvet puoleensa, koska kyllähän sade yleensä on hyvinkin olennainen osa Balttiarallaa-matkailua.

Lentokentälle emme menneet lentämään minnekään, vaan suuntasimme autovuokraamojen tiskeille. Suurin osa oli tyhjiä ja Europcarin setä ei halunnut palvella mutta onneksi löytyi vanha tuttu Sixt. Sielläkin täytyi soittaa kansainväliseen varauskeskukseen mutta onnistuttiin säätämään paluumatkasta osa Karlsrühe-Niederrhein. Puuttuu siis vielä Genève-Karlsrühe, mutta se ilmeisesti pitäisi kolmella junalla onnistua. Junalipun ostaminen ja paikkavaraukset (jos paikkoja ylipäätään voi niihin juniin varata) jätettiin tuonnemmaksi, että edes joitain epävarmuustekijöitä olisi vielä jäljellä.

Innsbruckista ajeltiin Landeckiin jälleen joen vartta. Matkalla löysimme hiekkarannan jolla ei edes ollut ketään muuta joten kävimme tietysti uimassa. Vesi oli varsin raikasta ja virtaus voimakas, joten tällä kertaa ei tullut mieleen ylittää jokea edestakaisin uimalla. Matkan varrella oli myös lähde jossa pääsi kahlaamaan ja kastelemaan itseään. Eipä olisi sitäkään löydetty jos olisi oltu liikkellä autolla, ei ainakaan Esa-matkalla. Mäkiä oli vähän enemmän kuin Küfstein-Innsbruck-pätkällä.

Landeckissa kävimme syömässä kivalta näyttävässä hotelliravintolassa joka kuitenkin osoittautui keskinkertaiseksi. Kaupungissa oli meneillään joku juhla, johon kuului bändi, joka soitti muttei häiritsevästi. Kaljaa olisi saanut ainakin puolesta tusinasta eri telttakatoksesta, mutta ei juotu.

Hotellimme Ischgl:ssä.

Landeckista alkoi päivämme varsinainen mäkiosuus. Aluksi nousua oli hiukan jyrkemmin Trisanna-sillan (960 m) molemmin puolin, mutta nousu loiveni lähestyessämme asuttuja kaupunkeja. Maisemat olivat ihania, mutta autotiellä ajaminen oli sen verran tylsää, että päätimme poiketa tarkan pyörä/vaelluskarttamme ohjastamana mukavammalle pyöräreitille. Valinta kannatti jälleen, sillä maisemat paranivat ja löysimme päivän pakollisen mutapolun (hiekkapolulla oli parissa kohdassa lammikko). Pyöräreitti oli muuten merkitty maastopyöräilyreitiksi, mutta tuli siis todistettua, että pääsi sitä hybridilläkin, varsinkin kun oli riittävästi painoa takana pidon varmistamiseksi. Vähän meinasti keulia jyrkimmissä kohdissa, ei mennyt takakautta ympäri kuitenkaan.

Päätimme vetäytyä yöpuulle iltakahdeksan kypsään aikaan. Lievän säädön jälkeen löytyi Ischgl-kaupungista hotelli, josta löytyi meille mukavasti tilaa. Majapaikkoja oli muitakin matkan varrella tiheään eikä nyt ollut mikään sesonkiaika (hiihtomatkailua ajatellen). Huoneemme oli totutun avara parvekkeella, joka oli suurin piirtein huoneen kokoinen. Saunakin oli, mutta se oli kuulemma päällä vain talvella. Perverssiä!

Sunnuntai 1.8.2004, Ischgl-Vaduz (106,85 km, 17,2 km/h)

Aamupala oli matkan paras tähän mennessä, mikä luonnollisesti tarkoittaa buffettia. Valikoimaa riitti, vaikkakin lämpimät ruoat rajoittuivat munaan ja kahviin/teehen. Mansikoita emme edelleenkään saaneet, mutta rohelista teetä oli, mistä plussaa. Tädin lukutaito tai Samin käsiala oli hieman heikko, ks. liite 2.

Arto onnistui säätämään aamiaisen aikaan 7.30, joten pääsimme liikeelle 8.45, eli riittävän ajoissa vuorelle kapuamista ajatellen.

Vuorenrinteillä kulkevilla hiekkapoluilla ei liikenne häirinnyt.

Aamuaurinko valaisi kauniisti vuorenhuippuja ja alkoi vähitellen ulottua alas laaksoonkin. Valitsimme jälleen reittejä pyörätieopasteiden mukaan, mikä tarkoitti lähinnä jonkin verran isoa tietä korkeammalla kulkevia hiekkateitä. Ylimääräisiä nousuja ja laskuja oli vain vähän.

Päivän pääkohde oli kaksi järveä reilussa 1800 metrissä. Järvet tosin olivat siellä lähinnä erään ison padon takia, mutta paikka oli silti upea. Samikin polki lähes koko mäen ylös taluttamatta eli reidet olivat selvästi kuntoutuneet Sudeeteilta. Järven rannalla käytiin tietysti piknikillä sekä uimassa. Vesi oli vähintäänkin viileää ellei jopa kylmää. Muistettakoon että kylmän veden lämpötilan ilmoittamiseen riittää yksi numero (ennen pilkkua). Lunta näkyi rinteillä jo yli 2000 metrissä, mutta meidän huolenamme oli lähinnä kuinka kauan voi olla ilman paitaa ihon palamatta. Päivän jäätelöt söimme isomman järven vieressä Kops-stauseella, joka oli siis se isompi järvi.

Kops-stausee.

Alas johtavaa hiekkatietä ei saanut ajaa autolla, mikäli tulkitsimme kylttiä oikein niin sitä olisi seurannut 10000 shillingin sakko. Pyörällä ei kuitenkaan tarvinnut miettiä shillingin eurokurssia vaan reitti oli vapaa. 30 km/h rajoituskaan ei ollut kovin rajoittava, koska tien jyrkkyyden, mutkaisuuden ja kivisyyden takia sopiva vauhti oli noin 15 km/h. Hassu fiilis sinänsä, kun loivempaa vastaavaa tietä olisi pystynyt ajamaan lujempaa. Jarruja jäähdyteltiin pariin kertaan matkan varrella. Loppupuolella päällyste vaihtui asvaltiksi ja mäkikin hiukan loiveni, joten nopeuskin pääsi välillä lipsahtamaan ylinopeuden puolelle: Artolla 59 km/h ja Samilla 52 km/h. Laskua ennen isommalle tielle tuloa oli reilut 600 m.

Alamäkeä sitten jatkui isompaa tietä sekä hyvin opastettuja Ill-jokea seuraavia pyöräteitä pitkin. Vastatuuli tosin rajoitti nopeutta, välillä joutui polkemaankin. Aamupäivän maisemien jälkeen länsipuolinen sola tuntui suorastaan tylsältä, vaikka sielläkin oli joki, vuoria ja niiltä jokeen laskevia puroja. Bludenzissa pyörähdimme toteamassa, että paikka oli neljän aikaan aivan kuollut, yhtään järkevän tuntuista ruokapaikkaa ei löytynyt. Söimme sitten lisää eväitä ja ajelimme Liechtensteiniin, jonne saavuimme vähän seitsemän jälkeen.

Rajan ylityksen jälkeen (ei tullimies edes halunnut lähteä tutkimaan pyörälaukkujamme) näkyi, että Vaduzin pojilla on varaa. Kaikki tiet ovat huippukunnossa. Myös pyöräilijöille oli oma, paikoin jopa puolen autokaistan levyinen kaistale tietä. Myös pyöräreitti Vaduziin löytyi, se kulkee Rein-joen vartta. Sattuu muuten olemaan rajajoki Sveitsin kanssa, yllättäen. Muualta Liechtensteinia rajoittavat pari mukavaa vuorennyppylää.

Valikoimme hetken säädön jälkeen majoituspaikaksi myös LP:ssä mainitun Gasthof Aun, joka sijaitsi puolisen kilometriä keskustasta. Ennen sitä kävimme tarkistamassa linnalle johtavan tien, mutta koska siellä oli kyltti "No visits" päättelimme, että prinssi oli juuri silloin kiireinen ja meidän majoittamisemme olisi ollut hankalaa.

Liechteinstein on aika pieni pläntti maata, valtiossa asukkaita on reilut 30000. Ei siis ihme, että maa muiden pikkuvaltioiden tapaan on lyöttäytynyt yhteen jonkin isomman naapurimaan kanssa, tällä kertaa Sveitsin. Sama valuutta ja sama tullialue (rajavartijat olivat Itävallan ja Liechtensteinin rajalla; Sveitsiin mennessämme emme odota erityisiä muodollisuuksia). Mainoksetkin ovat sveitsiläispainotteisia, pankkeja emme varsinaisesti tunnistaneet (UBS loisti poissaolollaan). Paikallisessa Volksblatt-ilmaissanomalehdessä suurin uutinen oli Sveitsin 713. kansallispäivä (1. elokuuta). Lehti muuten lupasi ukkosta ja sadetta jo tiistaista lähtien, ainakin pikkuvaltion alueelle.

Sveitsin läheisyyden tuntee monesta muustakin asiasta; FC Vaduz pelaa Sveitsin futiksessa ykkösdivarissa. FC Servette on muuten pääliigan viimeisenä kolmen ottelun jälkeen pistein -2.

Gasthofissamme näytti olevan ihan mukiinmenevä ravintola, jossa olisimme mielellämme käyneet syömässä, mutta meidän valuuttavarantomme oli Sveitsin frangien suhteen vajavainen. Näin ollen jouduimme kävelemään keskustaan asti täydennystä varten! Samalla reissulla valitsimme "Old Castle Inn" -ravintolan, jonka päivän menu oli englanniksi. Illalla kuului pauketta, joka saattoi liittyä Sveitsin kansallispäivään.

Maanantai 2.8.2004, Vaduz-Bonaduz (64,15 km, 17,3 km/h)

Punainen talo, joka oli osittain punainen.

Saimme aamulla säädettyä kamat bussiterminaalin lokeroihin. Turisti-infossa, kirjakaupassa ja postimuseossa käynnin jälkeen siirryimme kahvilaan second breakfastille, koska Gasthofin aamiainen oli ollut ranskalaistyyppinen eikä buffet, kuten olimme olettaneet. Monessa suhteessa ranskalaiset kyllä ymmärtävät hyvän ruoan päälle, mutta kunnon aamiaisesta heillä ei ole mitään käsitystä.

Second breakfast kesti puolisentoista tuntia, koska siihen kuului reitin suunnittelua ja korttien kirjoittamista. Sami kirjoitti 3,5 korttia ja Arto 9,5. Monien muiden pikkuvaltioiden tapaan Liechtensteinissa on kukoistava postimerkkibisnes, eli siinä mielessä olimme hyvin tyypillisiä Liechtenstein-turisteja. Sami tuhlasi rahaa liimaamalla Ekin korttiin 1,30 frangin merkin vaikka postimaksu oli vain 1,20. Arto sen sijaan tuhlasi enemmän rahaa jättämällä useita postimerkkejä käyttämättä, mutta vain Samin törsäys merkittiin yhteisiin kuluihin.

Second breakfastin jälkeen kävimme katsomassa punaista taloa, joka oli punainen. Tai ainakin yksi kolmannes siitä oli punainen. Prinssin viinikellari oli kiinni. Siitä harmistuneena päätimme poistua maasta ensimmäistä vastaantullutta pyöräilysiltaa pitkin.

Kuten Inn-joki Passausta eteenpäin on Saksan ja Itävallan rajajoki, on myös Rhein samaa Sveitsille ja Liechteinsteinille. Koska raja on avoin, olisimme teoriassa voineet siirtyä maasta toiseen huomaamatta itse asiaa. Pyöräilyopasteet olivat kuitenkin niin hyviä, ettei näin käynyt. Sen lisäksi teimme tosiaankin tietoisen valinnan. Suurta eroa reitissä ei olisi ollut, koska pyörätie tällä Reinin pätkällä oli viivasuora kummallakin puolen rajaa.

Pyörätieopasteita Rhein-joella.

Sen sijaan Sveitsin puolella opastettiin valtakunnallisille pyöräreiteille 9 (Seen-route) ja 2 (Rhein-route). Reittien tarkat polut olimme poimineet kirjakaupasta löytyneestä, koko Sveitsin kattaneesta 1:301 000 pyöräkartasta. Olimme jo osanneetkin odottaa, että Rein- ja Rhône-jokien varsilla jokin reitti kulkisi; menihän eteläinen tie Liechtensteinista Geneveen juuri näiden jokien varsia pitkin. Opaskirjasisssa reitit on yleensä nimellisesti aloitettu yläjuoksulta, mikä meidän makuumme on hieman perverssiä.

Muutenkin (kuten aiemmin on jo mainittu) jokien varret soveltuvat hyvin pyöräreiteiksi tasaisuuden vuoksi. Ne ovat myös yleisesti hyvin kauniita. Mekin olemme näitä polkuja enimmäkseen seurailleet. Puolassa vähiten, koska maa on tasainen kuin pannukakku (ainakin pohjoisessa) ja joet Wislaa lukuunottamatta eivät kovin hyvin matkan suuntaan sopivia. Kun maasto nousee muuttuvat jokireitit vähitellen järkeviksi ja myöhemmin ainoiksi mahdollisiksi teiksi. Sitten joet loppuvat, jolloin ollaankin jo vuorilla. Saksassa kykenimme vielä oikaisemaan poikkeamalla Inn-joelta, mutta saavuttuamme Itävaltaan kolmannen kerran (siis pyörän kera) olemme käytännössä seuranneet jokireittejä tähän saakka, ja myös todennäköisesti seuraamme tästäkin eteenpäin Geneveen asti. Jokia Saksaan saapumisen jälkeen ovat olleet Tonava, Inn, Sanna, Trisanna, Ill ja Rein.

Matka jatkui - siis Rein-joen vartta pitkin kohti etelää. Noin 10 km ennen Churia äkkäsimme ravintolan ja menimme myöhäiselle lounaalle. Valitettavasti varsinainen keittiö olli kiinni, mutta kanasalaatti jäätelöannoksella täydennettynä oli sekin varsin täyttävä. Churissa teimme kaupunkikierroksen rautatieasemalle ja säädimme paluumatkasta osan Genève-Karlsruhe.

Vajaa tunti myöhemmin alkoi taas tapahtua. Samilla oli ilmeisesti pinna liian kireällä ja se päätti että on helpompi olla poikki. Vannekin oli taas hassusti mutkalla sen jälkeen. Ceský Krumlovista hankitut varapinnat olimme kätevästi jättäneet Passauhun Rotel-motellin pöydälle, joten täytyi vaihteeksi etsiä pyöräkorjaamoa. Ajelimme rauhallisesti muutaman kilometrin Bonaduz-nimiseen paikkaan.

Urheiluliikkeestä (joka oli jo kiinni koska kello oli 19:15, mutta sisällä oli vielä ihmisiä) meidät neuvottiin erään paikalliset pyöräkorjaajan luo. Pinnoja sieltä ei löytynyt ja osaaminenkin taisi olla hiukan puutteellista, mutta auttamishalua sitäkin enemmän. Täti tarjosi meille limonadia, kissa katseli vieressä ja saimme englannin ja sveitsin-saksan sekakielellä ohjeet pyöräspesialistin luo reilun kilometrin päähän naapurikylään.

Ohjeet olivat täydelliset sillä emme ajaneet yhtään harhaan.

Samin pyörän korjaus Velo-Marcolla maksoi 0 CHF, ja hintaan sisältyi vielä kaksi varapinnaa ja pinna-avain.

Velo-Marcon korjaamossa emme huomanneet kylttiä aukioloajoista, mutta ainakin kello 20 maanantai-iltana se näytti olevan auki. Meidän ongelmamme sai pikakäsittelyn, edellinen pyörä lähti pajasta ulos ja Samin pyörä, tai oikeastaan vain takarengas vanteineen, vietiin tilalle. Uuden pinnan asennus ja vanteen rihtaus sujui Sveitsin kelloseppäperinteiden mukaisella näppäryydellä. Vajavainen sveitsinsaksantaitomme tosin esti meitä kysymästä oliko Marcon suvussa kelloseppiä, emmekä huomanneet kysyä olisiko hän puhunut retoromaania. Korjauksen hinta oli 0 CHF, mitä voitaneet pitää edullisena, varsinkin kun hintaan sisältyi kaksi varapinnaa ja pinna-avain. Annoimme kuitenkin vastalahjaksi rasian Leijona-tervapastilleja, jonka setä suostui ottamaan vastaan.

Reilu tunti pinnan katkeamisesta olimme siis saaneet vian korjattua, kaksi varapinnaa, pinna-avaimen, lasilliset mehua emmekä maksaneet koko lystistä mitään (pastillirasian lahjoitusta ei lasketa). Olimme suorastaan hämmentyneitä.

Setä kysyttäessä ehdotti majoitukseksi telttailua, mutta päätimme kuitenkin hankkia sisämajoituksen. Sopivia paikkoja ei tuntunut löytyvän, joten otimme suosiolla kalliimmanpuoleisen Hotel Alte Postin karvalakkihuoneen. Hotellin täti tosin ehdotti 160 CHF:n mallia ja voivotteli, että halvemmassa, 120 CHF:n mallissa ei ollut luksusta. Puuttui siis suihku/wc ja TV. Jälkimmäistä olimme harvemmin tarvinneet ja suihkuunkin pääsi muutaman metrin päässä, joten emme katsoneet hävinneemme mitään. Aamiainen oli kohtuullinen (buffetissa ok valikoima), mutta hinta/laatusuhteeltaan majoitus oli aika huono.

Tiistai 3.8.2004, Bonaduz-Andermatt (88,93 km, 14,9 km/h)

Kiva tunneli vuoristotiellä.

Aamu uusi! Tiistain tarkoituksena oli ehtiä Oberalppassin yli (78 km, 1400 m nousu) ja Andermattiin illaksi. Matkalla jäätelötauolle sateensuojaan Dissentisiin (1230 m) riitti sekä nousua että laskua (n. 3 kpl alamäkeä). Tässä välissä ehdimme pitää monta valokuvaustaukoa, joilla otettiin ei-niin-redundantteja vuoristokuvia. Kävimme myös piknikillä Rein-joen varrella sekä kastauduimme joessa (uimiseksi sitä ei voi sanoa veden korkeuden, tai sen puutteen takia). Piknikillä huomasimme, että jotkin elintarvikkeet olivat ottaneet hiukan lämpödamagea. Oli siis asiaankuuluvaa, että piknikillä tihuutti vettä.

Laitammekin tähän väliin jo perinteiseksi muodostuneen kommentin:

Vanha Balttiarallaa-sananlasku: "Mäki loppuu viimeistään mäen päällä"¹

Useimmat ylämäet Dissentisiin mennessä tosiaan loppuivat mäen päällä, paitsi esim. Danis-kylän kohdalla, jossa kävimme katsomassa nähtävyyksiä hiukan normaalia korkeammalta ennen kuin huomasimme, että tie ei vienytkään Oberalppassille. Muutama muukin mäki loppui aiemmin, mutta tähän me emme olleet syynä. Emme ainakaan tunnusta. En siis ainakaan minä.

Arto söi Dissentisissä ison jäätelöannoksen. Samikin söi jäätelöä; ice tea sopi paremmin lattian ja penkin huuhteluun.

Juustomyymälässä käytettiin lapsityövoimaa.

Matka Dissentisistä Tschamutiin (1640 m) oli loivaa ylämäkeä, mutta nousua oli kuitenkin sen verran, että oli aika täydentää ravintovarastoja. Piknikin jälkeen meillä olikin jäljellä vain omenoita, suklaata, yksi tomaatti sekä Nutella-maapähkinävoita levitteeksi, jos suklaassa ei riittävästi ole rasvaa. Sen lisäksi meillä oli tietysti Leijona-tervapastilleja sekä "Mon Bijou" -konjakkia, joita emme edes harkinneet nauttivamme siinä tilanteessa.

Tschamutista ylöspäin oli sitten jonkin verran jyrkempää ylämäkeä, ei kuitenkaan liian jyrkkää koska tie oli laitettu aika monelle mutkalle. Vähän 1800 metrin yläpuolella oli juustokauppa, jossa käytettiin lapsityövoimaa. Ostimme kuitenkin juustoa, oikein Alpeilla tehtyä vuohenjuustoa.

Arto ajeli juustokaupalta ylös Oberalppassille maisemia katselemaan, Sami taisi pitää pari taukoa välissä mutta ajoi myös taluttamatta ylös asti. Mäethän eivät ole mikään ongelma, kun muistaa jo aiemmin mainitun sananlaskun. Kaiken lisäksi tällä kertaa mäki loppui aiemmin kuin mäen päällä. Olisi toki ollut kiva ajaa ylemmäskin, mutta kello oli jo sen verran paljon, että otatimme vain itsestämme pyörien kanssa kuvan, katselimme hetken järveä ja siirryimme alamäkiosuuteen. Emme edes käyneet järvessä uimassa.

Alamäki oli loistava, hyvä asvaltti, ei juurikaan liikennettä, sopiva jyrkkyys ja mutkissakin yleensä näki onko tulossa vastaantulijoita. Vauhti pysyi vaivattomasti pääosin 50 km/h paremmalla puolella joten 10 km matka Andermattiin sujui nopeasti. Pienen ihmettelyn jälkeen löysimme majoituksen Haus Bonatti -nimisestä paikasta. Rakennus ei ollut erityisen elegantti, mutta huone ihan ok. Päivällisen söimme Gasthaus zum Schwarzen Bären -nimisessä paikassa. Oli itse asiassa yksi reissun parhaista aterioista, ei tosin ihan halpakaan.

¹) Koskee lähinnä ylämäkiä

Keskiviikko 4.8.2004, Andermatt-Sierre (123,26 km, 19,2 km/h, 74 km/h (Arto), 71 km/h (Sami, polkematta))

Seuraavaksi on vuorossa Balttiarallaa-valistustuokio. Valistustehtävähän on aina ollut tärkeä osa pyörätiimimme toimintaa. Eli:

Balttiarallaa Tour Team testaa:

• Primus Alpine Micron -kaasukeitin
• Mansikkakiisseli, armeijan, tuotenumero 911
• Juusto, vuohen, Sedrun Famille Manser
• Tee, rohelinen, Chun Mee Grhde

Mutkatie, Furkapass.

Testipaikaksi olimme valinneet Sveitsin Alpeilla sijaitsevan Furkapassin (2436 m), koska tärkeä osa testiä oli katsoa, oliko Primuksen minikokoinen keitin nimensä veroinen, eli alppikäyttöön sopiva.

Olennainen osa Balttiarallaa-testejä on, että laitteet ja muut testattavat asiat toimitetaan testipaikalle polkupyörällä ajaen. Tässä mielessä testimme valmisteluissa ei ollut vikaa. Aamupäivälle suoritettua noin tuhannen metrin nousua ei ole tässä testissä arvosteltu; mainitsemme asian vain sen takia, että arvosteluihin on voinut syntyä vääristymiä.

Ennakko-odotustemme vastaisesti testipaikalla ei satanut lunta (eikä vettä), joten keitintä ei testattu lumen sulattamiseen. Aidon sulamisveden korvikkeena käytimme varta vasten tätä testiä varten pullottamaamme Andermattin vesijohtovettä.

Keitin oli kestänyt matkan rasituksen erinomaisesti ja teeveden keitto sujui sutjakasti, vedestä tuli riittävän lämmintä.¹ Suurimman osan vedestä sijoitimme termospulloon, joka ei ollut testissä mukana.

Balttiarallaa Tour Team testaa: Mansikkakiisseli, armeijan, tuotenumero 911.

Teen valmistus suoritettiin hiukan puutteellisesti, koska Lu Juja -menetelmän² välineistöä ei ollut mukana. Käytimme Samin kahdesta puolipallon muotoisesta siivilästä ja nihiin kiinitetystä varresta koostuvaa haudutuspalloa, joka sijoitettiin teemukiin. Käytimme siis mukia, optimaalista laakeahkoa teekuppia ei ollut saatavilla. Haudutus ainakin jäi lyhyeksi viileästä ilmasta johtuen. Uskomme kuitenkin vakaasti testitulosten oikeellisuuteen mainituista puutteista huolimatta.

Mansikkakiisselin testaamisen apuna käytettiin myös Primus-keitintä sekä luonnollisesti pullottamaamme vettä. Kiisselin sekoittaminen sileäksi oli kohtuullisen helppoa, kuten myös lämmittäminen. Valitettavasti kiisseli tahmasi lämmitysastian niin, ettei syönnin jälkeen kaikkia näkyviä kiisselinjämiä saatu poistettua pelkän wc-paperin avulla. Tämä ei sinänsä haitannut, sillä astioiden perusteellinen puhdistus oli joka tapauksessa päätetty jättää myöhemmäksi. Kiisselin syömiseen käytettiin lusikoita.

Oberalppassin läheltä Sedrunista (Graubündenin kantonin alueella) tuotettu vuohenjuusto oli laadultaan erinomaista. Myös myyntitapahtuma oli testaajien mieleen, toivotammekin tämän juuston kaupustelijoille loistavaa uraa juustotuotannon parissa.

Nautimme testin lomassa myös muitakin elintarvikkeita. Myöhäisen hankinta-ajankohdan johdosta (aamulla Andermattin Coopista) niitä ei kuitenkaan erikseen arvosteltu. Juuston kanssa luonnollisesti leipää; hedelmiä oli montaa laatua; myös jogurttia ja suklaata sekä keksejä löytyi.

Balttiarallaa Tour Team yrittää viimeiseen pisaraan pitää testattavien tuotteiden mallit ja nimet sekä testipaikan sijainnin salassa. Tästä huolimatta pidämme mahdollisena, että sääukko oli saanut testistä vihiä, sillä sää oli varsin erinomainen testiä varten, vaikkei lunta tai vettä satanutkaan. Filunkia epäillen jätimme myös säätilan arvostelematta.

Testivoittajaksi valittiin Sedrunilainen juusto, vaikka kaikki tuotteet todettiin kelvollisiksi.

[Balttiarallaa valinta]

Huomattakoon myös, että voimme täysin suositella kaikkia tuotteita; joskin hieman eri tarkoituksiin. Epäilemme esimerkiksi juuston soveltuvuutta mansikkakiisselin lämmittämiseen, mihin kaasukeitin varsin erinomaisesti sopi.

Reissun korkein kohta, noin 2500 m merenpinnan yläpuolella.

Testipaikasta jäi mainitsematta, että kävimme tiedustelemassa sopivinta paikkaa hieman yläviistosta. Niinpä reissun korkeimman kohdan tarkka metrilukema jäi tällä kertaa arvoitukseksi, oli se kuitenkin korkeammalla kuin minne autoilla sai ajaa. Paluumatkalla lentokoneessa saatetaan päästä vielä korkeammalla, muuta sitä ei lasketa, koska koneessa on moottori, ainakin arvelemme niin.

Furkapassin alamäessä oli tiukemmat mutkat kuin Oberalppassilla, joten keskinopeus pääsi painumaan alle viidenkympin. Arto testasi yhdessä mutkassa ajaa eturenkaan ja toisen polkimen varassa. Polkimen kulumisnopeus oli kuitenkin sen verran suuri, että normaali eturenkaan sekä takarenkaan tiessä pitäminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

Alamäkipätkiä oli iltapäivällä useampaankin otteeseen, ylämäkiä aika paljon vähemmän. Niin siinä käy kun lähtee seuraamaan jokireittiä väärään suuntaan. Tällä kertaa joki oli ensin nimeltään Rotten ja sitten Rhône. Kummassakaan emme uineet. Mutkien lomassa ehdimme kuitenkin hiukan parannella reissun huippunopeuslukemia: Arto 74 km/h, Sami 71 km/h. Samin lukemasta on erityisesti mainittava että se saavutettiin polkematta ja jarrutellen. Arto oli samassa kohdassa jumissa hidastelevan auton perässä.

Yöksi oli tarkoitus ehtiä Sioniin, mutta vastatuuli ja illan pimeneminen sotki suunnitelmat, ja pääsimme vain Sierreen asti sateen suosiollisesta avustuksesta huolimatta.

¹) Ilmanpaine tässä korkeudessa n. 750 mbar, kiehumispiste n. 92 °C
²) jätämme tarkan kuvauksen kirjoittamatta, lällätilää, kts. Balttiarallaa I matka päivä kirja

<< Vol 1: No Motor? || Vol 3: Helsinki! Helsinki! >>