Pyörällä halki Romanian

Reittikartta. (Täysikokoinen kuva)

Syksyllä 2006 matkustin polkupyörällä halki Romanian. Hätistin kettua pois ruokieni kimpusta Apuseni-vuorilla, yövyin lammaspaimenten vieraana Transsylvaniassa, autoin ystävääni viininkorjuussa pienessä moldavialaisessa kylässä ja ihailin nousevan auringon kajoa Tonavan suistossa Mustanmeren rannalla. Luonnon kauneus ja vieraanvaraiset ihmiset tekivät matkastani ikimuistoisen.

Saavuin Romaniaan Unkarista, ja ensimmäisenä päivänä rajaa ylittäessä hiukan jännitti. Olin ollut matkalla jo kolme kuukautta ajaen Suomesta lähtien lukuisten maiden läpi, joten pyöräily oli sinänsä tuttua. En ollut kuitenkaan ikinä käynyt Romaniassa, ja kuullut maasta vaihtelevia kommentteja. Moni oli sitä ylistänyt, toiset taas arvelleet, että minut ryöstettäisiin ennemmin tai myöhemmin. Eräs kaveri kysyi, enkö kanna minkäänlaista asetta, edes kulkukoirien varalta.

Tullimieskin taisi pitää yksinäistä pyörälijää hiukan hulluna, mutta päästi kuitenkin parin kysymyksen jälkeen eteenpäin huikaten iloisesti "Okay, take care!". Yleisin automerkki muuttui Daciaksi, hevoskärryjen määrä moninkertaistui Unkariin verrattuna ja torvi soi liikenteessä aiempaa useammin, mutta matka lähimpään kaupunkiin Oradeaan sujui ongelmitta.

Vietin Oradeassa pari päivää katsellen vänkiä Art Nouveau -tyylisiä taloja, ostaen karttoja ja tutustuen romanian kielen alkeisiin sanakirjan sekä paikallisten ravintoloiden ruokalistojen avulla. Opin tulkitsemaan hintoja, jotka edelleen ilmoitettiin välillä uusina, välillä vanhoina rahayksiköinä. Yksi uusi lei oli kymmenen tuhatta vanhaa, ja tilannetta osaltaan mutkisti se, että vanhoista hinnoista toisinaan jätettiin ilmoittamatta tuhatluku. Niinpä vaikkapa "sata" saattoi tarkoittaa joko sataa tai vaihtoehtoisesti vain kymmentä uutta leitä.

Yövieras teltalla

Hevoskärryt maalaismaisemassa. (Täysikokoinen kuva)

Oradeasta suuntasin kohti Karpaattien länsiosiin kuuluvia Apuseni-vuoria. Poistuin pääväylältä ja ajelin mukavampia pienempiä teitä, jotka olivat välillä päällystämättömiä ja kuoppaisia, mutta autoja oli toisaalta todella vähän. Kanoja ja ankkoja tepasteli tien vierustoilla ja välillä myös tiellä. Pelätyt koiratkin enimmäkseen makoilivat tien varressa eivätkä edes vaivautuneet haukkumaan kun ajoin ohi. Ihmiset sen sijaan katsoivat usein pitkäänkin. Otin tavaksi heilauttaa kättää ja toivottaa hyvää päivää.

Päivää myöhemmin kiipesin kiemuraista soratietä reilun tuhannen metrin korkeuteen ja päätin yöpyä Romanian taipaleen aikana ensimmäistä kertaa teltassa. Pystytin asumukseni kauniiseen paikkaan vuoristopuron viereen, keittelin retkikeittimellä päivällisen ja vetäydyin telttaan tutkimaan Oradeasta hankkimaani vaelluskarttaa.

Kettu pyörälaukkujen kimpussa. (Täysikokoinen kuva)

Kymmenen aikaan ulkoa kuului pientä rapinaa. Työnsin pääni ulos oviaukosta, mutten yön pimeydessä nähnyt mitään erityistä. Hetken kuluttua rapina palasi voimakkaampana, tällä kertaa joku selvästi yritti sisään telttaan. Hiukan sydän pamppaillen laitoin kengät jalkaan, nappasin otsalamppuni ja painuin ulos. Reilun kymmenen metrin päässä kuunvalossa minua tuijotti kiiluva silmäpari. Kettu oli haistanut puolitäyden tonnikalapurkin, jonka olin huolimattomasti vain kietaissut muovipussiin, ja onnistunutkin viemään sen teltan eteisestä. Metelöimällä ja ryntäämällä eläintä kohti sain sen juoksemaan kauemmas, saaliinsa kanssa.

Rohkea kettu tuli vielä kerran uudestaan tonkimaan pyörälaukkujani ennen kuin ripustin ne ylös puuhun oksanhaaraan. Se oli selvästi tottunut syömään muutakin kuin pelkkiä luonnon antimia — läheisen mökkikylän jo ajat sitten ylitse pursunnut jäteastia ja maan valitettavan yleinen tapa heittää surutta roskia luontoon olivat tehneet tehtävänsä. Olin onnekas, että yöllinen vieras oli niinkin harmiton kuin kettu, karhujakin seudulla kuulemma liikkui.

Apuseni-vuorilla vaeltelu oli varsin rauhallista, poluilla tuli muita ihmisiä vastaan vain satunnaisesti. Kalliomuodostelmat olivat hienoja, suosikkini oli Cetăţile Rădesei -kanjoni. Parin päivän jälkeen ajoin vuorilta alas Cluj-Napocaan ja jatkoin sieltä Keski-Transsylvanian halki kohti Karpaattien itäosia. Saapuessani Căliman-vuorille sää oli harmaa ja sumuinen, pilvet roikkuivat matalalla laaksoissa. Tunnelma oli suorastaan aavemainen, kuten Draculan maisemiin hyvin sopikin. Suuntasin illaksi Colibiţa-järvelle, joka näytti kartan perusteella miellyttävältä yöpymispaikalta.

Lammaspaimenten vieraana

Kreivi Draculan maa. (Täysikokoinen kuva)

Ennen järvelle saapumista avautui hieno näkymä, ei tosin kovin valokuvauksellinen pilvisen sään takia. Tie kulki hiukan erossa järven rannasta eikä vastannut kovin hyvin karttaa. Suurimmaksi osaksi järvi kyllä näkyi, mutta välissä oli rinne ja taloja. Metsäisemmässä kohdassa poikkesin pienemmälle tielle toivoen pääseväni rantaan ja löytäväni teltta- tai ainakin uimapaikan.

Löysinkin rannan, mutta sen lisäksi lauman lampaita, muutaman lammaskoiran ja kaksi paimenta, joita menin jututtamaan. Muita kieliä kuin romaniaa he eivät tietenkään puhuneet, tai yksi olisi kai osannut myös unkaria, mikä ei erityisemmin auttanut. Onnistuin vähäisillä romanian taidoillani kysymään, saisinko telttailla järven rannassa tai osaisivatko paimenet suositella jotain paikkaa. Pienen pohdinnan jälkeen he tulivat ilmeisesti siihen tulokseen, että telttailu olisi liian vaarallista, ja osoittivat järven rannassa nököttävää taloa. Kolmannella paimenella oli kuulemma vapaa huone ja voisin nukkua siellä.

Lammaspaimenten vierashuone. (Täysikokoinen kuva)

Pian olinkin kamppeineni pienessä mutta kauniissa vierashuoneessa. Käsintehdyt seinävaatteet ja kristilliset kuvat koristivat seiniä, ja ikkunasta avautui viehättävä näkymä järvelle. Paikka saattoi toimia sesonkiaikaan jonkinlaisena maalaismajoituksena, mutta mitään selviä merkintöjä siitä ei ollut ja ainakaan tällä kertaa isäntä ei halunnut rahaa huoneesta. Paimenet menivät vielä joksikin aikaa ajamaan lampaita aitaukseen, minä kävin kävelemässä ulkona ja sain koirat villiintymään hetkeksi. Luovuin uintisuunnitelmista, palasin takaisin huoneeseen ja söin eväitä.

Noin tunnin päästä isäntä tuli takaisin ja pyysi etten käyttäisi liikaa lamppua. Se nimittäin sai virtansa traktorin akusta, muuta sähköä paikassa ei ollut. Vaihdoin omaan otsalamppuuni ja olin juuri siirtynyt sänkyyn kirjoittelemaan matkapäiväkirjaa, kun minut tultiin kutsumaan muun porukan kanssa lasilliselle. Se olikin vähän enemmän kuin yksi lasillinen, ja juomien lisäksi oli tarjolla keittoa, lihaa sekä yllättäen myös reilusti salaattia. Miehet kokkailivat itse, yhtään naispuolista henkilöä talossa ei ollut. Yritin tarjota omista eväistäni juustoa, taateleita ja salmiakkia maistiaisiksi, mutta ne kohteliaasti torjuttiin. Olisi ollut kiva osata kieltä vähän enemmän, mutta jonkin verran onnistuttiin kuitenkin kertomaan toisistamme.

Heräsin seitsemältä, pakkailin tavarani ja astuin ulos huoneesta puoli kahdeksalta. Paimenet olivat jo jonkin aikaa olleet työn touhussa, koska kaatoivat parhaillaan maitoa astioihin siivilän läpi. He halusivat vielä tarjota minulle tukevan aamiaisen, jonka jälkeen lähdin jatkamaan matkaa. Yllättäen aamiaiseen ei sisältynyt vastalypsettyä maitoa. Annoin pieneksi vastalahjaksi taittelemani origamijoutsenen, joka tuntui huvittavan miehiä. Pyysin ja sain osoitteen, johon voisin lähettää postikortin myöhemmin.

Romanialaisia ja unkarilaisia

Palasin vuorilta hiukan takaisin länteen päin ja heitin lenkin etelämpänä Targu Muresin sekä keskiaikaisen hyvin säilyneen pikkukaupungin Sighisoaran kautta. Targu Muresissa tutustuin Romanian unkarilaisiin viettämällä pari päivää erään paikallisen tytön luona. Erika kuului Hospitality Club -nettiverkostoon ja tutustui mielellään uusiin ihmisiin, mutta muuten Unkarin suuruuden päivien ajalta juurensa juontavien unkarilaisyhdyskuntien sisäänlämpiävyys hiukan yllätti. He olivat toki virallisesti Romanian kansalaisia, mutta kutsuivat itseään unkarilaisiksi, välttivät romanian kielen käyttöä ja viettivät aikaa lähes yksinomaan muiden hengenheimolaistensa kanssa.

Nelun kanssa Izvoru Muntelui -järvellä. (Täysikokoinen kuva)

Aikanaan yleisestä varsinaisesta vihanpidosta alueen romanialaisten ja unkarilaisten välillä tunnuttiin onneksi enimmäkseen päästyn eroon, mutta Suomen sopuisasta suomenruotsalaisten yhteiselosta valtaväestön kanssa oltiin edelleen kaukana. Vielä pahempi tilanne oli mustalaisten eli romanien suhteen, joihin kaikki muut kansanosat suhtautuivat avoimen rasistisesti. Nuoren romanin on varmasti hankala hakea töitä, jos hänet jo etnisen taustan perusteella leimataan epärehelliseksi laiskuriksi.

Itää kohti matkatessani Transsylvanian unkarilaiskylät vaihtuivat Moldavian pikkutarkasti koristeltuihin taloihin ja luostareihin. Saavuin alueelle, joka ei Suur-Unkarin aikoinakaan ollut koskaan ollut osa Unkaria. Moldavia oli köyhempää seutua kuin Transsylvania, mutta paikoin rapistuneistakin kaiverruksista ja maalauksista erottui verraton käsityötaito.

Viiniä tekemässä. (Täysikokoinen kuva)

Tapasin Nelun, jonka yhteystiedot olin saanut jo lähes vuotta aikaisemmin matkamessuilla kohtaamaltani Suomi-Romania-Seuran jäseneltä Liviulta. Nelu oli hiukan yli viisikymppinen mies ja itsekin innokas pyöräilijä. Hän oli osallistunut aikanaan jopa Ranskan ympäriajoon Romanian maajoukkueen mekaanikkona, ja tuli mielellään minua vastaan. Ajelimme pari päivää yhdessä, ja sain kuulla paljon mielenkiintoisia juttuja ajasta ennen kapitalistista vallankumousta.

Nelu asui Bacăun kaupungissa, mutta hänen lapsuuden kotitalonsa sijaitsi pienessä Mâgla-nimisessä kylässä parikymmentä kilometriä Bacăun ulkopuolella. Sen puutarhassa Nelu viljeli edelleen viiniä perinteisin menetelmin, kuten jo vuosisatojen ajan oli ollut tapana. Pääsin mukaan auttamaan viininkorjuussa. Rypäleet kerättiin vateihin ja kaadettiin käsitoimisen murskaimen läpi parinsadan litran saaviin. Työ sujui leppoisaan tahtiin, ennen aloitusta maisteltiin edellisen vuoden viiniä ja keräämisen lomassa ehti hyvin myös syödä rypäleitä mielin määrin.

Munkkiluostari Moldovassa

Jätin pyöräni joksikin aikaa Nelun huomaan Bacăuhun ja matkustin bussilla Chisinauhun, Romanian itäpuolella sijaitsevan Moldovan tasavallan pääkaupunkiin. Pari kuukautta aiemmin Slovakiassa tapaamani moldovalaiset kaverit olivat kutsuneet minut sinne, ja olin vielä sopivasti paikalla juuri vuosittaisen viinifestivaalin aikaan. Moldova on kansainvälisestikin tunnettu viineistään, joten festivaali oli yksi vuoden suurimmista juhlista.

Orheiul Vechi -munkkiluostari ja jokilaakso. (Täysikokoinen kuva)

Viinifestivaaliakin mielenkiintoisemmaksi osoittautui kuitenkin retkeily pääkaupungin ulkopuolella. Tapasin toisen pyöräilijän, liettualaisen Rimantasin, lempinimeltään erte, joka oli saapunut maahan Valko-Venäjän ja Ukrainan kautta. Koska oma fillarini oli Nelun luona Bacăussa, lainasin kulkupelin kaveriltani Serjiltä ja polkaisin erten kanssa Orheiul Vechi -nimiselle munkkiluostarille.

Saavuimme alueelle jo hämärän laskeuduttua ja pystytimme telttamme joen rantaan. Aamun valjettua paikka paljastui kaikessa upeudessaan. Joen uoma mutkitteli jyrkänteiden välisessä laaksossa jättäen väliinsä harjanteen, jonka sisään oli kaiverrettu luostari jo lähes tuhat vuotta sitten. Todellista luonnon designia, ja siihen sulautuvaa rakentamista.

Luostarissa asui enää vain pari munkkia, joista yksi oli paikalla. Hiukan tutustuttuamme ja seudulla kierreltyämme kysyimme voisimmeko jäädä luostariin yöksi. Munkki toivotti meidät tervetulleeksi, joten siirsimme pyörämme tavaroineen kirkon läpi jokilaakson reunalla parinkymmenen metrin korkeudessa sijaitsevalle kallioparvekkeelle. Päivällisen kokkailu ulkona parvekkeella kynttilöiden ja täysikuun valossa oli elämys. Tarjosimme ruokaa luonnollisesti myös munkille, mutta hän ei suostunut ottamaan vastaan muuta kuin pienen lasillisen viereisestä kylästä ostamaamme kotiviiniä.

Päivällisen ja iltajumalanpalveluksen jälkeen kuuntelimme pienen pöydän ääressä munkin apokalyptisia tulevaisuudenvisioita. Munkki puhui venäjää ja erte tulkkasi minulle englanniksi. Lopuksi levitimme makuupussimme meille osoitettuun paikkaan kirkon takaosan lattialle, munkin oman pienen syvennyksen viereen.

Moldovassa matkailu vaatii jonkin verran omatoimisuutta. Pääkaupunkia lukuunottamatta hotelleja, majataloja tai muitakaan turisteille suunnattuja palveluja ei juurikaan ole. Toisaalta turismin vähäisyyden vuoksi satunnainen matkailija otetaan helpommin vastaan vieraana, ainakin jos yhteinen kieli löytyy. Romanian lisäksi venäjällä ja ukrainalla pärjää maassa hyvin, englannin kanssa on varsinkin maaseudulla hankalampaa.

EU:n uusi itärannikko

Erte oli matkalla samaan suuntaan kuin minä, joten päätimme jatkaa taivalta yhdessä. Erosimme vielä muutamaksi päiväksi, minä lähdin hakemaan pyöräni Bacăusta ja tapasimme uudelleen lähellä Mustanmeren rantaa Galaţissa. Sieltä jatkoimme ensin Tonavan suistoalueelle ja sitten rannikkoa pitkin kohti etelää.

Liettualainen matkakumppanini erte piti eläimistä. (Täysikokoinen kuva)

Rannikolla ei jäänyt epäselväksi, että se oli turismin kannalta Romanian tärkein alue. Hotelleja ja loma-asuntokomplekseja oli vieri vieressä ja uusia rakennettiin kiihtyvällä tahdilla. Lokakuun lopussa, sesongin jo päätyttyä, lomakeskukset näyttivät kuitenkin lähinnä tyhjiltä aavekaupungeilta. Meille vesi ei vielä ollut liian kylmää, joten nautimme käyden uimassa ja telttaillen hienoissa paikoissa. Erityisesti mieleen jäi auringonnousu Tonavan suistossa sijaitsevan Sulinan kaupungin viereisellä rannalla. Eräs Associated Pressin toimittajakin matkusti sinne kuvaamaan sitä, kuinka aurinko tervehtii Euroopan unionin uutta itärajaa.

Romania ja Bulgaria olivat juuri vuodenvaihteessa liittymässä EU:hun, mikä osaltaan kiihdytti rakennusbuumia. Parhaat rantatontit ja asunnot menivät kansainvälisille sijoittajille sekä pienelle uusrikkaiden joukolle. Uusia alueita rannasta tunnuttiin ottavan käyttöön suruttomasti, luonnontilassa olevia pätkiä oli yhä vaikeampi löytää.

Auringonnousu Sulinassa Mustanmeren rannalla. (Täysikokoinen kuva)

Unioniin liittymiseen suhtauduttiin kaupungeissa pääosin optimistisesti, mutta läheskään kaikki eivät pitäneet asiaa yhtä ruusuisena. Poliitikot olivat neuvottelujen aikaan hehkuttaneet uusia mahdollisuuksia vaurauteen, mutta liittymishetken lähestyessä ikävämmätkin seikat alkoivat nousta esiin.

Hinnat nousivat huimaa vauhtia, palkkojen laahatessa perässä. Erityisesti asuntojen hinnat olivat jo karanneet tavallisten palkkatyöläisten ulottumattomiin. Kommunismin romahtaessa olemassaolevat asunnot oli pääosin annettu niiden asukkaille, joten suurimmalla osalla oli katto pään päällä, mutta omasta asunnosta haaveilevan nuoren perheen tilanne oli vaikea. Maaseudulla puolestaan harmittivat tuleva kotitekoisen alkoholin verotus sekä uudet säännöt ja rajoitukset ruoantuotannossa. Muuten monia ei olisi voinut koko EU-touhu vähempää kiinnostaa, mutta puuttuminen sukupolvien taakse ulottuviin perinteisiin sai heidät hermostumaan.

Monet muutoksista, niin hyvistä kuin huonoistakin, olivat toki olleet käynnissä jo paljon ennen EU-neuvotteluja. Ne olivat osa markkinatalouteen siirtymistä pitkän kommunistisen kauden jälkeen, EU lähinnä nopeutti muutosta. Monet nuoret olivat rajojen avauduttua jo muuttaneet ulkomaille töihin ja EU:n myötä siitä oli tulossa entistä helpompaa — jää nähtäväksi kuinka moni palaa takaisin.

Itse uskon, että alun vaikeuksista huolimatta EU:hun liittyminen tulee pitkällä tähtäimellä lisäämään ihan tavallistenkin romanialaisten vaurautta. Vaikeampi kysymys on kuitenkin vaikutus elämäntyyliin. On hyvä jos jokapäiväinen elämä helpottuu ja ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja opiskelu- ja työpaikkojen sekä muiden elämänvalintojensa suhteen. Toisaalta, jos jokainen hevonen korvautuu traktorilla, viini haetaan kaupasta eikä enää omasta tai naapurin tynnyristä, ja lammaspaimenet eivät enää seuraa laumojaan ruohopeitteisten kukkuloiden yli, jotain tärkeää on menetetty.

<< Takaisin matkailu-pääsivulle

---

Copyright Arto Teräs <ajt@iki.fi>, licensed under the Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported License.
(Unless otherwise mentioned in individual photos or other content.)

Last update 2007-12-21.