Балттиараллаа: Тхе Теутоник Кут

Perinteinen, aina parillisina vuosina suoritettava Balttiarallaa Tour (ks. Balttiarallaa I v. 2002 ja Balttiarallaa Revolutions vol. 1-3 v. 2004) suuntautui kesällä 2006 jälleen Baltiaan, tällä kertaa välille Riika-Varsova, pääkohteen ollessa Kuurin kynnäs sekä teutoninen Kaliningradin Oblasti. Tästä myös retken nimi Тхе Теутоник Кут — translitteroikoon, ken haluaa; me emme. Tämä Tour tosin oli Artolle vain osa laajempaa Balttiarallaa Expeditionia, mutta tämä matkakertomus keskittyy vain Riika-Varsova -osuuteen, joilla myös Sami ja Mikko olivat mukana.

Prologi

EEnet roof terrace special tour

Kaikissa hyvissä pyöräilytapahtumissa on prologi; kuten Теутоник Кутissa ja Tour de Francessa. Теутоник Кут tulee muuten myös aakkosissa ennen Touria.

"Cycling is a pretty cool way to traverse the Baltic region given it's so damn flat." (Lonely Planet Estonia, Latvia & Lithuania, s. 63)

Baltian läpiajo ei ole täydellinen ilman käyntiä sekä Eestissä, Latviassa että Liettuassa; muita maita voidaan liittää Baltiaan tarpeen mukaan. Niinpä tiimi lähetti ennakkotiedustelijan reitille Tallinna-Tarto-Sigulda-Riika, osin alkuperäisen vuoden 2002 Balttiarallaan paluureittiä mukaillen.

Matkalta löytyi yllättäen melko samankaltaisia maisemia kuin vuonna 2002, lisänä suoritettiin mm. aiemmin väliin jäänyt, ainakin yhden vesipisaran arvoinen EEnet roof terrace special tour. Tarkemmat yksityiskohdat ja muut ihmeellisyydet voi lukea erillisestä Balttiarallaa Expedition -matkapäiväkirjasta, joka levittää Balttiarallaa-ilosanomaa jälleen aivan uusille alueille. Tämä on kuitenkin Теутоник Кут.

Torstai 22.6.2006, Helsinki-Riika-Jūrmala (Sami 27,24+30,41 km, Arto 121,43 km ja Mikko 47,3 km)

Kello on 8. Emme ole vielä matkalla. Sataa.

Lähtiessä oli Mikolla vielä ei-niin-pientä säätöä pyörän kanssa, mutta eiköhän se siitä. Pesukone ei ennättänyt mukaan, mutta muuten kamaa on ainakin määrän puolesta riittävästi. Matkalla lentokentälle näimme tsekkiläistyylistä peltomaisemaa Paloheinässä.

AirBalticin tiskin täti opasti, että pyörän saamisessa lennolle voisi olla ongelmia. Portin emäntä päivitti meitä tilanteesta ja pyörät ilmeisesti ovat mukana — eivät kuitenkaan samaan tyyliin kuin polkimet pyöriemme kanssa (tankoon/tarakalle teipattuna). Emme tosin siipien yläpuolia päässeet tarkasti katsomaan. Lentokoneessa kaffe & schweppes maksoivat 1,5 ekeä, kalliinpuoleinen kahvila. Jalkatilaa oli vähän.

Arto oli lentokentällä myöhässä. Koska lentokentältä ei löytynyt mitään a la carte -ravintoloita, Sami ja Mikko söivät vain vähän leipää ja Sami osti kwassia janoon. Öljypulloja, jotka Finavia (née Ilmailulaitos) oli pöllinyt, emme kaivanneet. Latvian kieli oli onnistuneesti unohtunut; "kiitos" ym. ilmaisut tulivat ulos tsekin- tai puolankielisinä.

Seepra lentokentällä

Kun arto saapui, pääsimme suorittamaan alkusäädöt. Eipä meillä paljoa säädettävää ollut — AirBaltic oli hieman telonut Samin takalokaria, mutta se vääntyi hyvin takaisin kohdalleen. Mikolla ei tällaista ongelmaa pääse syntymään, sillä takalokari on taas unohtunut kotiin. Kentällä oli myös seepra, joka ei ollut oikea.

Alkumatka lentokentältä meni hienosti, vaikka nelikaistainen väylä ei ihan moottoritie ollutkaan. Sitten kuitenkin löytyi se mainostettu Latvian ainoa pyörätie, Riika-Jūrmala. Noin puolimatkassa Jūrmalaan alkoi sitten sade, mikä oli varmaankin iloinen yllätys myös Artolle, joka oli jo viikon verran ehtinyt matkaamaan lähes ilman pisaran pisaraa. Vanha Balttiarallaa-sananlaskuhan sanoo: myöhäinen pyöräilijä sateen nappaa.

Jūrmalan alkupäässä Arto soitteli HC-tutulleen Valdisille. Tämän jälkeen ajelimme Jūrmalan halki Asarin asemalle, josta Valdis tuli hakemaan meidät. Pääsimme Valdisin luona majoittumaan erilliseen taloon, johon kuului iso takkatupa (nukkumapaikka) ja suihku sekä puusauna! Saunan Valdis laittoi heti päälle, ja illalla, kun sinne pääsimme, se olikin todella lämmin. Sauna oli tosiaan sen verran hyvin lämmitetty, että vielä puolilta päivin seuraavana päivänäkin se oli lämmin (47˚C). Erikoisuutena oli ulkoa täytettävä pesä. 

Valdis lämmittää saunaa

Seuraavaksi Arto ja Mikko lähtivät Valdisin kanssa kauppaan. Kauppareissu sujui ohjatusti: ensin Valdis näytti, mikä on hänestä hyvää, ja sitten hän osti nämä tuotteet. Piimää emme kuitenkaan huolineet. Banaanit eivät taas kelvanneet Valdisille, sillä "they are from Africa". Aineksista kertyi Valdisin luona kuitenkin makoisa ateria: nakkeja ja talon hapankaali-sipulisörsseliä, leipää, kala-tuorejuusto-kermaviili -sekoitusta ja tomaatti-tillisalaattia. Tarkennuksena mainittakoon, että me sentään maksoimme ostokset ja onnistuimme sisällyttämään valikoimaan tomaatit.

Ihan ilmaista majoitus ei siis ollut. Illallis-päivällisseuraamme littyi Valdisin vaimo Elsa (he olivat juuri äskettäin menneet naimisiin), joka valitti siamilaiskissojen sopeutumisvaikeuksia, kissat kun olivat vierailemassa. Muiden elintarvikkeiden lomassa Elsa kiikutti myös punajuurikeittoa, jota Arto maistoi.

Iltapuhdetöinä kasasimme muutaman tuolin, irrotimme parista huoneesta seinän alareunan listat ja lisäksi Arto kantoi alastomana muovimattoa pihan poikki Valdisin ja hänen isänsä kanssa. Viimeksi mainittu sujui kätevästi saunomisen lomassa. Valdis ei ehtinyt saunaan, koska hänellä oli vähän enemmänkin puuhaa viereisen talon asuinkuntoon laittamisessa. Siihen oli kuulemma tulossa vuokralainen seuraavana päivänä.

Perjantai  23.6.2006, Jūrmala-Mērsrags (72,26 km, 17,6 km/h)

Valdis ja Elsa

Aamu valkeni puolipilvisenä. Aamupalakamat olivat jääkaapissa, ja talon avain Valdisilla — siispä kylmän jogurtin sijasta joimme Arton keittämää teetä. Valdis taisi olla hieman väsynyt edellisen illan talonkunnostuksesta, mutta ilmestyi kuitenkin melko pian juttelemaan kanssamme. Jūrmala oli ollut neuvostoaikana melkoinen turistirysä, paljon vanhaa olikin tuhottu.

Kävimme myös Valdisin veljen talolla, joka oli lähes tyhjä. Vessassa soi radio valokatkaisijaa painamalla. Olohuone oli arkkitehtonisesti mielenkiintoinen, ja katolla voi pitää hauskoja bileitä, jos veli joskus ennättää paikalle. Kannoimme Valdisin kanssa asunnosta vanhan sohvan Valdisin asunnon ovelle.

Ennen lähtöä pääsimme vielä kokeilemaan Valdisin pihalla olevia huvipuistolaitteita. Yläkautta ympäri menevä keinu oli mainio, Arto kokeili ja Sami tallensi yksimediatiedoston (2.5 Mt). Vielä pari valokuvaa, osoitteiden vaihto ja matkaan.

Heti Jūrmalan jälkeen poikkesimme rannalle ja ajelimme rantahiekkaa pitkin muutama kilometri. Olihan sekin eräänlainen nature trail, joita Balttiarallaa-retkillä aina etsitään. Enimmäkseen kuitenkin ajelimme tietä pitkin.

Enguren jälkeen teimme  melkein encoret palaamalla parisataa metriä takaisin päin. Bongasimme nimittäin tien vierestä sopivasti tammia ja kävimme hakemassa pyöriin juhannuskoristeet latvialaiseen tyyliin. Tytöt tien laidassa taisivat tykätä niistä, ainakin hymyilivät.

Matkan varrella kävimme myös suomalaisten jääkärien muistomerkllä. Tällä paikalla (tai jossain lähistöllä ainakin),olivat jääkärit 1916 taistelleet silloisella itärintamalla. Samalla muistelimme tietysti myös urheita ruotsalaissotureita, jotka olivat lähteneet läheiseltä Medpunktsin pysäkiltä maitobussilla kotiin.

Juhannuskokko Mērsragsin campingilla

Bērzciemissä yritimme löytää Valdisin neuvomaa ruokapaikkaa huonoin tuloksin. Niinpä menimme päivälliselle vähän kalliimpaan paikkaan meren rannalla. Tarjoilu pelasi myös pihaterassille, mutta tilaukset piti tehdä sisältä. Samin ja Arton kala oli hyvää, samoin Mikon "fake escalope" ja alkukeitot. Jälkiruoassa valinnanvara rajoittui jäätelöpalloihin eri kastikkeilla, Samin balsami vei näistä voiton (maku)vertailussa.

Mērsragsissa haimme vielä kaupasta 3 olutta ja sipsejä juhannusjuhlia varten, ja jatkoimme sitten 3 km päähän leirintäalueelle Engure-järven rannalle. Leirintäalueella olikin jo melkoinen juhannusmeno päällä ja liityimme seuraan.

Teltan pystytyksen jälkeen Arto ja Mikko kävivät lintutornista katsomassa järveä, joka oli enimmäkseen päällystetty ruovikolla. Sitten katseltiin muutamasta veneestä kasattua kokkoa, joka paloi jonkin aikaa komeasti. Oluista tuli juotua vain yksi ja sipsipussikin jäi avaamatta. Nukkumaan mentiin popin soidessa, lähinnä oleva seurue tykkäsi Prodigystä, kauempaa kuului myös latvian- ja venäjänkielistä humppaa, eivät tainneet olla Eino Grönin covereita.

Lauantai 24.6.2006, Mērsrags-Kolka (76,93km, 18,4 km/h)

Aamulla käytiin tietysti uimassa. Aamiaisella ei ollut tuoreita mansikoita, mutta rohelista teetä oli. Totesimme, että nopeasti toimimalla voitaisiin päästä matkaan ennen kahtatoista. Vaan eipä päästykään, koska Mikko innostui vielä säätämään tarakkaansa. Arton valikoimasta löytyi sopivia osia.

Ensin ajelimme Mērcragsista viereisen niemen majakalle, joka kuitenkaan ei ollut avoinna vieraille. Tämän jälkeen ajelimme takaisin isolle tielle ja sitä kohti Kolkaa. Välillä Mikko pysähtyi paikkailemaan takakumia löydettyään siihen tieltä ison naulan. Tai sitten naula löysi Mikon. Kummin kävi, jätetään lukijalle ratkaistavaksi kotitehtävänä.

Rojassa etsimme ruokailupaikkaa, mutta päädyimme lopulta veikalsin (Elvi) kautta rannalle piknikille. Piknikillä tarjonta oli entisestään parantunut, kaikkea löytyi (suklaa-mini)croissanteista leipäjugurttiin. Arto tosin epäili croissantien reseptin aitoutta. Erityisen maittavia olivat vilja jugurttiannokset, jotka jaoimme tasapuolisesti; Mikko söi kipostaan, Sami Halti-mukistaan ja Arto purkista (500g). Testausryhmän konsensuksen mukaan ruisversio oli vehnäjugurttia parempaa.

Kolkasrags - Kolkan niemi

Rojan merimuseokaan ei ollut auki, joten piknikin jälkeen jatkoimme matkaa kohti Kolkaa.

Kolkaan pääsimme isoa tietä pitkin ilman suurempia kommelluksia. Pienen tuumailun jälkeen päätimme ensin käydä katsastamassa Kolkanniemen ja vasta sen jälkeen syödä ja majoittua. Niemi oli ihan kiva, joskaan ei vetänyt vertoja Harilaidille (majakka oli liian kaukana merellä). Joka tapauksessa paikka oli komea: toinen puoli Atlantille, toinen Riikanlahdelle. Niemen tsekattuamme (video, 0.9 Mt) palasimme majoittumaan Kolkan ainoaan hotelliin, josta löytyi Luxury-huone (30 latia + 3 latia lisävuoteesta) erillisellä olohuoneella. Otimme tietysti sen, koska tavalliset huoneet oli jo loppuunmyyty. Hotellissa saimme vielä päivällistäkin, kalastajakylässä tietysti kalaa. Ruoan jälkeen Luxury-huoneessa kelpasi ketsoa telkasta Argentiinan 2-1 voittoa Meksikosta. Mikko sai lisävuoteen, joka oli paitsi lyhyt myös sangen pehmeä. Telttapatja olisi hakannut tämän kirkkaasti.

Sunnuntai 25.6.2006, Kolka-Mikelbaka (50,31km, 12,3 km/h)

Ryntäsimme heti aamusta hotellin raflan aamupalalle, joka koostui omeleteista ja toasteista (not included; 2,25 latia hengeltä). Tämän jälkeen seurasi pientä kamojen pakkailua ja sitten kokka (kuv.) kohti rantaa. Matkalla kävimme vielä Kolkassa liiviläiskeskuksessa, jossa saimme tädiltä venäjänkielisen opastuksen pieneen esine- ja valokuvakokoelmaan.

Ranta-ajelua Ks. myös video (1.4 Mt)

Tämän jälkeen tavoite oli ajaa pyörällä rantaa pitkin kohti lounasta niin pitkälle kuin ranta vain olisi ajettava. Alku olikin hyvää, mutta sitten ranta muuttui pehmeämmäksi ja varsinkin Arton meno hidastui. Arto ja Sami siirtyivätkin aivan rantaan, jossa heillä pyörä rullasi (video, 1.7 Mt) paremmin. Rannalla ajelu (video, 4.8 Mt) oli retken toistaiseksi parasta antia. "Omalla" rannalla, aivan vesirajassa etenemällä Sami ja Arto pääsivät vaivattomasti yli kahdenkympin nopeuksiin ja yrittäessä jopa yli kolmenkympin. Mikolla oli hankalampaa, rantaviiva oli kuin liimassa olisi ajanut.

Sikragsin lähistöllä pidimme piknik-taukoa ja Arto kävi myös uimassa. Mikko ja Samikin tosin kahlailivat merelle jo aikaisemmin ja parissa pienen joen ylityksessä (video, 0.6 Mt).

Piknikillä päätimme myös siirtää tavoitteen ehtiä Ventspilsiin seuraavaksi päiväksi ja jatkoimme pitkin rantaa eteenpäin. Jonkin matkan päästä vastaan tuli kuitenkin ylittämätön esten: kymmenkunta metriä leveä ja sangen syvä Irbe-joki. Lähdimme sisämaahan etsimään isoa tietä, joka ylittäisi Irben siltaa pitkin. Tien löytäminen osoittautui kuitenkin haastavaksi tehtäväksi ja ajelimme pitkät pätkät pieniä metsäteitä edestakaisin. Välillä Sami päätti pysähtyä paikkaamaan eturenkaan sisäkumia, ja varmuuden vuoksi kahteen kertaan: ensin puhjenneen ja sitten tilalle laitetun aiemmin paikatun mutta vuotavan varakumin. Tällä välin Mikko ja Arto tutustuivat paikallisiin, jotka olivat niin kesyjä, että söivät kädestä.

Vähän Irbereä pienempi uoma Ks. myös video (0.6 Mt)

Lopulta iso tie löytyi ja pääsimme Irben yli. Rannan liimareitin jälkeen soratie oli Mikolle oikein kevyttä ajettavaa, joskin maisemissa soratie hävisi 6-0. Artolla taas oli pienoisia ongelmia, kun takarengas tahtoi kovasti upota hiekkaan, eivätkä nimismiehen kiharat tien keskelläkään oikein houkutelleet. Pari kilometriä sillan jälkeen palasimmekin rantaan ja ajelimme sitä (video, 1.4 Mt) loppumatkan Mikeltornisille.

Torni oli kuitenkin valitettavasti kiinni, joten siirryimme Mikelbakan camping-alueelle myöhäiselle päivälliselle. Omat ruokavaramme olivat uhkaavasti vähentyneet, koska olimme missanneet matkan varrella olleet pienet kalastajakylät, eikä veikalsia, ihmeellistä kyllä, tyhjältä rannalta ollut löytynyt.. Juhannus taas oli tyhjentänyt kempingin ruokavalikoiman, joten jouduimme tyytymään sangen läskisiin ihrapalasiin, joissa oli hieman lihaa ja nahkaa. Salaatti ("is included") sisälsi kolme palaa suolakurkkua. Jälkiruoaksi ei saatu jäätelöä, sillä se oli loppunut. Pullovettä sentään sai, sekä hanasta keittovettä.

Teltan pystytyksen jälkeen Arto keitti vielä synteettistä vadelmakiisseliä jälkiruoaksi. Lopputulos tosin oli lähinnä mehukeittoa. Tuhosimme myös juhannusjuhlilta yli jääneet juustonaksut. Sitten miljoonan hyttysen armeijaa pakoon telttaan nukkumaan.

Maanantai 26.6.2006, Mikelbaka-Ventspils (57,50km, 16,3km/h)

Aamulla Arton kaasukeitin alkoi piiputtamaan teetä ja puuroa keitellessä, ja uuden kaasupullon hankkiminen todettiin lähiaikoina ajankohtaiseksi. Välttääksemme enempää tuttavuutta paikallisten pienten kamikaze-lentäjien kanssa pakkailimme kamat ja starttasimme siirtymätaipaleelle Ventspilsiin. Vakaa aikomuksemme oli löytää kauppa matkan varrelta, mutta niin Irberen aavekaupunki kuin muutkin kyläpahaset tuottivat pettymyksen.

Radioteleskops RT-32

Irbere oli ollut 22-metrisen radioteleskoopin (4. isoin Euroopassa, jaettu sija) entisen neuvostohenkilökunnan asuinpaikka. Teleskoopin pykäsivät pystyyn veli venäläiset 70-luvulla kapitalistisikojen viestiliikenteen urkkimista varten. Kun ruskipoika sitten pakkasi kamppeensa ja kahmaisi mukaan vielä pienimmän alueen kolmesta teleskoopista, jäi Irberen kaupunki hieman tyhjän päälle.

Itse teleskoopin alaosa oli aitoon 20th century state architecture -tyyliin maalattu vain toiselta puolelta. Saimme muodostettua kolmen hengen ryhmän, jolle järjestyi vaivattomasti kiertokäynti fasiliteettiin. Näimme kontrollihuoneen, josta tieteellisessä käytössä olevaa lautasta olisi voinut ohjata aidolla neuvostosysteemillä, käytännössä ohjaus kuitenkin tapahtui tietokoneella. Emme saaneet selville, olivatko huoneen AT-koneet 100 megan kovalevyineen tässä käytössä. Mikko olisi voinut tarjota tutkijoille SD-korttiaan, 256 MB.

Sukellusvenedesignia

Meidät ohjattiin erilaisia tikkaita ja tunneleita pitkin loppujen lopuksi lautasen viereen. Ulos näki pyöreistä ikkunoista, mikä johtui siitä, että pytingin suunnitellut arkkitehti oli aiemmin suunnitellut sukellusveneitä. Teleskoopilta olisi päässyt tunnelia pitkin toiseen pienempään lautaseen, mutta tunnelissa ei ollut valoja tai sähköä. Tunnelia olisi voinut olla hauska ajella pyörällä, mutta emme tätä oppaalle ehdottaneet.

Matkalla Ventspilsiin Samin juupas-eipäs-paikattu sisäkumi oireili tyhjenemisen suuntaan, minkä johdosta kumia sai pumppailla vähän väliä. Vatsamme kaipasivat myös täydennystä, mutta kauppaa ei matkan varrelta löytynyt, joten vatsojen täydennys onnistui vasta ensimmäisessä lähiössä shoppailun jälkeen. Odotetusti evästely aloitettiin jäätelöllä.

Ventspils-TV

Ventspilsissä onnistuimme vaivattomasti suunnistamaan Arton HC-kontaktin työpaikalle eli TV-studioon. Ensi töikseen hän haastatteli meitä TV:tä varten, kysyen hassuja kysymyksiä matkastamme (esim. mikä on matkan tarkoitus). Hospitality Club -aspekti oli haastattelun pääaihe.

Roudattuamme pyörät studiolle säilöön lähti Janis opastamaan meitä kaupungin läpi. Välillä kävimme parissa kaupassa olut- ja limuostoksilla sekö turisti-infossa hakemassa opasläpyskän. Niukahkosta opastuksesta selvisi, että Ventspils on Latvian kukkapääkaupunki ja kukka-asetelmat muissa kaupungeissa ovat kopioita.

Päädyimme lopulta vartiotornille, josta näki merelle ja öljysatamaan. Janisin mukaan näkötorni oli väärässä paikassa, sillä siitä ei oikeastaan näkynyt itse kaupunkia. Näkötorni oli nimittäin vanha neuvostoajan vartiotorni, josta tärkeintä oli ollut nähdä hyvin rannalle. Rantaa oli kuulemma siivottu neuvostoaikaan innokkaasti joka ilta. Jalanjäljistä pystyi sitten päättelemään, jos joku oli käynyt salaa kielletyllä rannalla.

Palattuamme studiolle Janis täydensi paria karttalehteä piirtämällä reitin asunnolleen. Janis itse käytti bussia, kun taas me suoritimme siirtymätaipaleen pyörillä, jälleen erehtymättömästi.

Grillailua Mobile Graveyardilla

Janisin vanhemmilla oli maatila, johon sisältyi kaunis talo ja eri ränsistymisen asteissa olevia muita rakennuksia. Vastoin odotuksiamme meille oli jälleen tarjolla telttamajoitus — toista kertaa peräkkäin ja jo kolmatta kertaa tällä reissulla, mikä on Balttiarallaa-ennätys (BE); saimme tosin pyykit pestyä Janisin äidin pyykkikoneella. Saimme myös peseytyä saunassa, joka ei ilmeisesti ollut ollut päällä pitkiin aikoihin.

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun telttailimme hautausmaalla. Hautausmaa oli kätevää siirrettävää mallia, Mobile Graveyard. Kuten Janis totesi, ei kannata mennä elämöimään muiden hautausmaille, vaan oma hautausmaa on paljon kätevämpi. Telttailun lisäksi sitä käytettiin ei-kaupallisten musiikkifestarien areenana, ja paikalla oli muitakin asiaankuuluvia koristeita. Edellisten festarien nimi oli ollut Dark Ligo v. 3.1 ja Janis kutsui meidät seuraavaan isompaan häppeningiin elokuussa.

Illalla grillailimme Janisin kanssa nuotiolla makkaraa, maistelimme paikallisia oluita (joista Euro-olut ei ole paras valinta) ja söimme Janisin äidin tarjoamia uusia perunoita, jotka olivat erinomaisia. Iltapalaan kuului myös sipsejä ja kirsikoita.

Tiistai 27.6.2006, Ventspils-Liepāja (147,48km, 18,1 km/h, matka-aika 8.07.39)

Yön aikana jatkuivat Balttiarallaa-tutkimukset pyyhkeiden kuivatuksesta. Janisin vajaan sijoitettu Samin pyyhe oli melko kuiva, Mikon teltassa majoittunut pyyhe kostea ja Arton pyörän päälle levitetty pyyhe ylivoimaisesti märin. Ajoviiman puute ilmeisesti jälleen vaikutti asiaan, koska päivän aikana pyyhe kuivi kohtuullisen hyvin. Illalla pestyt vaatteet olivat myös vielä aamulla märkiä, mutta siitä emme syytä ajoviiman puutetta vaan pesukoneen toimimatonta linkoa. Yön sateen jälkeen aamukin oli edelleen puolipilvinen perin tutulla latvialaisella tavalla. Niinpä aurinkorasvaa ei käytetty, mikä osoittautui päivän mittaan hieman virheelliseksi päätelmäksi.

Mikko ajoi taas parran. Tässä suhteessa matkaryhmäläistemme tavat eroavat, sillä Mikko ajaa parran melkein joka päivä, Arto suunnilleen kerran viikossa ja Sami sitten kun ollaan taas kotona.

Oona ja hassut vieraat

Samin jälleen illalla paikkaama sisäkumi oli taas tyhjentynyt yön aikana. Edellinen paikka halpispaikkaussetistä kun ei ollut pitänyt. Kumin täyteen pumppaamisesta huolimatta eturengas oli edelleen hieman löysä, tai ei aivan kova, johtuen pyörän alkuperäisen Nishiki-ulkorenkaan huomattavasta väljyydestä. Edellisellä Balttiarallaa-reissulla sama ongelma oli takarenkaalla paria astetta vakavampana.

Aamupalan ruisleivän, -jugurtin ja murukahvin/ei-lipton-keltaisen teen lomassa hyvästelimme Janisin ja pakkasimme vielä vähän märät pyykit varusteiden päälle kuivumaan. Sitten hyvästelimme mobile graveyardin ja ajelimme keskustaan pyöräkaupalle. Mikon uusi, keskiviikkona ostettu ja lauantaina käyttöön otettu sisäkumi osoitti myös vuotamisen merkkejä (ei ole kumienkaan laatu enää wanhan ajan veroinen), joten kaupasta ostettiin Samille 2 ja Mikolle 1 varakumi. Samin vaihtaessa rengasta Mikko ja Arto tekivät retken Laima-suklaakauppaan hankkimaan keksejä ja marsipaania. Tämän jälkeen lähdettiin puskemaan reiluun vastatuuleen kohti etelää ja Liepajaa.

Matkalla otimme kuvia silmälaseista ja varpaista sekä kävimme piknikillä Jūrkalnessa. Pāvilostassa katsastimme rannan (video, 1.1 Mt) ja pari puistoa, joista toisessa joimme sillalla Fan Tastika -colaa. Melkein jo vaikutti siltä, että tulossa oli tylsähkö ajopäivä.

Pāvilostasta lähdettäessä pysähdyimme hetkeksi valokuvaamaan erästä taloa. Sieltä putkahti kissa, joka kiipesi puuhun, poika, joka kiipesi perään, sekä pienellä punaisella pyörällä liikkuva tuulispää Oona, joka nappasi Arton kameran. Kameran toimintaperiaate selvisi nopeasti, joten Oona saattoi teknisten yksityiskohtien sijasta keskittyä luoviin rajauksiin. Kissa pääsi pakoon, mutta melkein kaikki muut pääsivät kuvaan, ainakin osittain.

Taiteellinen rajaus

Balttiarallaa-kuluttajavalitsusnurkkaus: ÄLKÄÄ MAKSAKO LIIKAA TELTTAPAIKASTA! Emme mekään maksaneet. Latviassa Vērgalen kylässä lähellä Liepājaa tuli ilmi törkeä rahastusyritys. 9 latia maksava telttapaikka on kallis, jos se sisältää vain teltan paikan sekä huussin. Uimaan olisi ehkä voinut mennä, mutta myyjätyttö ei osannut selittää englanniksi, miksi se ei ole hyvä juttu. Hintaan tosin olisi sisältynyt työkoneen ääniä viereiseltä raksalta.

Ahneesta telttapaikkaa kaupittelevasta tytöstä selvittyämme ajelimme iltahämärissä Liepājaan ja majoituimme keskustaan hotelli Livaan hintaan 54 latia. Hinta sisälsi yhden kahden hengen ja yhden yhden hengen huoneen sekä aamiaiset. Tarjolla oli melkein myös kolmen hengen huone 36 latin hintaan, mutta vain melkein, koska se oli kuulemma likainen. Kuka lienee liannut.

Illalla nautimme Arton 1000 km -virstanpylvään kunniaksi olutta, tummaa Livua. Sami päätti testata osalla olutta kokolattiamaton ominaisuuksia. TV osasi kertoa, että Ranska oli voittanut Espanjan. Vanha veikko Zidane oli tehnyt yhden maalin.

Keskiviikko 28.6.2006, Liepāja-Rucava (48,28km, 18,4km/h)

Hotellin aamupala oli buffet-tyyppinen; valikoimaakin oli mukavasti. Aamiaisen jälkeen pakkasimme kamppeet ja kirjauduimme ulos hotellista jättäen kuitenkin varusteet turvalliseen säilöön hotellin huomaan.

Kameravaari

Hetken kaupungilla steppailtuamme siirryimme paikalliseen miehitysmuseoon, jossa oli myös valokuvausnäyttely. Miehitysmuseossa oli plussapistesysteemejä edeltäviä kuponkeja, jotka olivat paljon hienompia kuin nykyiset. Neljällä punktilla olisi saanut sukat.

Valokuvausnäyttely oli pikemminkin vanhojen kameroiden ja valokuvaustarvikkeiden museo. Kokoelman kerännyt vaari selosti innokkaasti ja hetken ihmettelyn jälkeen löytyi myös tulkki, joka käänsi osan selostuksesta saksalaistyyliin äännetyksi englanniksi. Kokoelma oli varsin hieno ulottuen sata vuotta vanhoista studiokameroista mekaanisten Leicojen ja niitä vastaavien neuvostomallien esittelyyn. Helmi oli "photo hunting"-ase, pitkään kaukoputken näköiseen objektiiviin kiinnitetty kamera, perässä kiväärin tukki ja liipasin.

Nettikahvila kutsui seuraavaksi. Mikko ja Sami lukivat posteja, tekivät varauksia venäläisiin hotelleihin ja katsoivat MM-skabojen tuloksia ja kommentteja. Kahvila veloitti 0,26 latia yhteyksistä sekä vähän lisää juomista, minkä jälkeen Mikko ja Sami lähtivät kaupunkikierrokselle jättäen Arton säätämään bloginsa spämmifiltteriä.

Mikko ja Sami palasivat kävelykadulle ja tarkastivat Postimies-ravintolan sijainnin. Kauppakeskuksesta, joka oli neukkuaikana ollut paikkakunnan suurin tavaratalo, löytyi Samille WC ja Mikolle 500 megaa lisää muistia. Posti oli väliaikaisesti (20 min) kiinni, joten palasimme turisti-infolle hankkimaan postikortteja. Jo aiemmin päivällä oli selvinnyt, että info oli non-english-speaking, toisaalta suomea kyllä osattiin. Suomi oli muutenkin hyvin esillä, sillä Sami löysi itselleen ensimmäisellä visiitillä uuden Suomen lipun viereisestä krääsäkaupasta.

Raotamme nyt vihdoin jännityksen rautaesirippua ja kerromme, mitä Sami teki alkuperäiselle Suomen lipulleen. Kyseessähän oli perinteinen operaatio, jossa Sami julisti Kolkan rannalla koko rantakaistaleen Anschlussin Suomeen laskemalla lipun pyörän tarakalta rantahietikolle ja jättämällä sen siihen. Tämä kaikki tapahtui Mannerheimin tyyliä mukaillen satulasta, ei teatterin parvekkeelta kuten eräät pidemmän päälle heikommin onnistuneet vastaavat julistukset.

Jälkiruoka á la Postimies

Noukimme Arton nettikahvilasta mukaamme ja suunnistimme Postimiehen Majalle ruokailemaan. Postimies, jota Valdis oli suositellut, tarjosi meille tavanomaisen aterian. Ruoan jälkeen siirryimme hotellille säätämään pyöriä, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Sami rasvasi ketjuja ja Mikko tarkisteli "Killer Bee" -takarenkaan ja sisäkumin ominaisuuksia. Tai siis lähinnä katsoi, miksei ilma pysy. Artolla ei säätöjä tarvittu, mutta hänellä pyörä onkin varustettu Balttiarallaa Expedition -kuntoon: vanteet, jarruvaijerit, takapakka, ketjut, ohjainlaakeri jne. vaihdettu. Lisäksi osa varusteista on suhteellisen uusia tai varta vasten tätä reissua varten hankittua, kuten takalaukut, teltta, keitin, vedenpuhdistin, ensiapulaukku ja niin edelleen.

Border Area

Samilla varustusta on uusittu vähemmän; murheenkryyninä edellisillä retkillä ollut takavanne oli vaihtunut vahvempaan malliin (samaan mitä Arto aiemmin käytti). Etuvanne ja -kumi ovat edelleen alkuperäisiä, mikä nyt näkyy ja tuntuu.

Mikko oli lyhennellyt ketjua ja tehnyt muuta huoltoa vielä kolme tuntia ennen lentoa. Pyörä tosin oli ajettavassa kunnossa jo edellisenä iltana.

Balttiarallaa-ennätyksen (myöhäisin lähtö, noin kello 18:00) siivittämänä siirryimme Border Arealle kello 20.55. Rucavan kylästä löytyi useampikin B&B-paikka, joista valitsimme 6-paikkaisen talon nimeltään Saktas. Puutarha oli nätti ja pyörävajan ulkoseinällä oli kätevästi kolme puista varavannetta. Tilattiin aamiainen kahdeksaksi, syötiin vähän iltapalaa ja mentiin nukkumaan.

Torstai 29.6.2006, Rucava-Klaipeda (81,27 km, 16,0 km/h)

Aamiaisella ei ollut kahvin kanssa maitoa, mutta Sami keksi, että sen voi kätevästi korvata kurkulla. Emäntä lähti kuitenkin myös lypsämään naapurista maitoa. Eleiden mukaan se saatiin veivaamalla; emme olleet ihan varmoja, mistä kohtaa lehmää veivattiin (ehkä siitä takana olevasta narusta?)

Arton uusi pyörä

Täti lähti töihin yhdeksältä ja mekin jo varttia vaille kymmenen. Kävimme optimoimassa lati-varamme mahdollisimman pieniksi läheisessä kaupassa (Samille jäi vitonen ja muille vain hiluja) ja tunnin kuluttua olimme jo uudessa pyöräilymaassa: Lietuvassa. Sami otti perinteisen rajanylityskuvan.

Rajan jälkeen jatkoimme vielä muutaman kilometrin päätietä ja käännyimme sitten Eurovelo-reitille nro 10, joka kulki rannan tuntumassa. Rannalla olikin heti melkoinen vilske: kojuja, autoja ja jalankulkijoita sekä paljon myös muita pyöräilijöitä, tosin meitä keveämmin varustein. Välillä ylitettiin joki hauskaa kapeaa riippusiltaa.

Palangassa pysähdyimme kahville/teelle/cappuccinolle ja omenapiiraalle. Kaupungista lähtiessä kiersimme puiston, jossa oli muutama hassu patsas sekä palatsi, joka toimi meripihkamuseona sisältäen 20000 meripihkaesinettä. Meripihka ei kuitenkaan herättänyt mielenkiintoamme, joten jatkoimme "Lithuanian Seaside Route" -reittiä eteenpäin.

Pientä viimeistelyä vielä kaivataan

Liettuan pojut eivät ilmeisesti olleet saaneet tietoa meidän tulostamme riittävän aikaisin, sillä reitti oli osin vielä keskeneräinen. Itse tietä pitkin pääsi kylläkin hyvin ajelemaan (video, 0.7 Mt), mutta tietyökoneet keskellä tietä pakottivat välillä pyörän talutukseen. Arto testasi välillä isompietupyöräistä mallia vm. 18xx. Vekotin löytyi reitin varrelta, ei kuitenkaan tainnut olla ihan alkuperäinen. Tietyöautojen lisäksi reitillä ei muita esteitä ollut; jopa toisarvoiset kulkijat kuten kävelijät oli välillä ohjattu eri reitille. Täytyy kyllä vielä erikseen mainita, että reitti oli pienestä keskeneräisyydestä huolimatta erinomaisen hyväkuntoinen ja mukava ajaa.

Klaipedassa tiimimme ajeli turisti-infoon ja buukkasi majoituksen infossa olleen miehen guest housesta. Perille ajeltiin Volvo-saattueessa muodostelmassa yksi Volvo ja kolme pyörää, mikä tuntui jokseenkin typerältä. Huoneet olivat uusia ja siistejä, saimme siis jälleen kaksi huonetta. Pikainen kamojen jättö huoneisiin ja lautalle kohti Kuurin kyntään puolella olevaa Smiltyneä.

Gintaros Paulioniksen soutuvene

Smiltynestä löytyi merimuseo, jossa oli kivoja pingviinejä. Itse näyttelykin oli ihan hyvä, ja erityisesti paikka oli mielenkiintoinen: museoa oli rakennettu vanhaan linnoitukseen.  Paikan akvaario puolestaan oli ankean neuvostohenkinen. Itse näyttelyyn kuului mm. Gintaros Paulioniksen vene, jolla heppu oli soudellut Itämeren yli ensimmäisenä liettualaisena. Souteli takaisinkin, mutta paluu ei mennyt ihan putkeen: loppumatka erillään veneestä ja souturetket loppuivat siihen. Samassa myrskyssä upposi toinenkin paatti, nimeltään Estonia.

Huolimatta Smiltynen paluulautan "No transport vehicles of any kind are transported" -kyltistä pääsimme lautalle ilman ongelmia. Motorisoituja kulkuneuvoja ei kylläkään näkynyt.

Koska kaikilla, varsinkin Artolla, oli nälkä, siirryimme seuraavaksi ravintolaan. Kunnian Balttiarallaa-vatsojen täyttämisestä sai perinteiseen liettualaiseen keittiöön erikoistunut Forto Dvaras. Ruokalistan kattavuuden ja nälän takia söimme ison satsin alku-, väli-, pää- ja jälkiruokineen. Näistä väliruoka oli yhteisesti syötävät perunapannukakut sekä zeppelinit, joista Arto tykkäsi. Muitakin ruokalajeja jaettiin tarpeen mukaan. Tarjoilijatyttö taisi ihmetellä ruokahaluamme ja mahdollisesti yllättyi, kun tilasimme vielä jälkiruoatkin — tosin vain yhdet per nenä. Ravintola oli sekä ruoan tasoltaan että hinta/laatu-suhteeltaan toistaiseksi reissun paras. Balttiarallaa suosittelee.

Illallisen jälkeen kiersimme vielä hassun patsaspuiston, jonka modernit pökkelöt vetivät vertoja Samin käsialalle. Guest Housen lähellä olevasta ostarista (Akropolis, Liettuan toiseksi suurin; ostosmekkaan sisältyi mm. täysimittainen jääkiekkokaukalo luistelua varten) kävimme katsastamassa kauppoja, joista voisi ostaa Artolle uuden kaasupullon. Urheiluliikkeet olivat menneet kiinni jo kymmeneltä, vaikka itse kompleksi olikin auki puoleenyöhön. Keskellä olevasta hypermarketista täydensimme vielä ruokavarastojamme minimaalisesti mehupurkilla ja hedelmillä.

Majoituksessa Mikko jatkoi vielä takakuminsa tutkiskelua. Ulkokumista löytyi kuin löytyikin pieni viilto ja sisäkumi saatiin paikattua ilmaa pitävään konfiguraatioon.

Perjantai 30.6.2006, Klaipeda-Nida (61,24km, 15,8km/h)

Arto väläytti aamupalalla piileviä taiteilijanlahjojaan pyöräyttämällä mysli-jogurtticocktailin talon tarjoamaan lasiin. Mikko päätti kumin olevan hyvä, joten lievien säätöjen jälkeen polkaisimme Akropolis-kompleksille ja täydensimme varusteluetteloamme yhden kaasupullon (Arto) ja t-paidan (Mikko) verran.

"Pyörätie" palaneen metsän keskellä

Takaisin kyntäälle päästyämme pyöräily muuttui varsin miellyttäväksi erillään autotiestä sijaitsevan asfaltoidun pyörätien ansiosta. Tosin täälläkin oli autoja kunnostamassa polkua sekä muutama tyyppi nojailemassa lapioihin. Reitiltä poikkeaminen, varsinkin rantadyynien suuntaan, oli monessa paikassa kielletty - minkä kyllä ymmärtää tuntien Kuurinkyntään surullisen historian. Useampi kylä jouduttiin vuosisatojen mittaan siirtämään tuulen työntämän hiekan edetessä vuosien mittaan kylän haudaten, ennen kuin dyynien liike onnistuttiin 1800-luvulta alkaen metsittämällä estämään. Taistelussa hiekkaa vastaan eivät erityisesti auttaneet lukuisat sodat milloin minkäkin valtioiden välillä, jolloin alueen puustoa välillä poltettiin ihan muuten vain.

Lohikäärme Juodkrantessa

Juodkrantessa tarkastimme taajaman takana mäellä sijaitsevan patsaspuiston, jossa oli laaja kokoelma liettualaisia kansantaruja kuvaavia puuveistoksia.

Hiekkadyynien majesteettisuuden huomasi parhaiten ns. kuolleilla tai harmailla dyyneillä, jotka sijaitsevat kyntään laguuninpuoleisella rannalla. Dyynejä oli pidättelemässä vain kitukasvuista ruohoa, joten alueella sai kävellä vain erikseen merkityllä polulla. Alkuun tarpominen sujui aseteltujen lankkujen päällä, mutta ne olivat myöhemmin peittyneet hiekkaan ja loppuivat lopulta kokonaan. Siksi paras tapa liikkua oli paljain jaloin, mikä lämmitti mukavasti jalkoja. Dyyniltä avautui upea näköala kaikkiin ilmansuuntiin: sekä laguunille että Itämerelle hiekkadyynien yli.

Avoimia dyynejä

Nautittuamme piknikin dyynialueen parkkipaikalla poikkesimme uimarannalle ja myös uimaan. Itämeren aallot olivat varsin mittavat, mikä saikin meidät huvittelemaan kuin pikkulapset. Uimisen jälkeen ajelimme vielä vähän matkaa ja sitten kiipesimme kävellen mäelle, Liettuan puoleisen kyntään korkeimmalle. Mikko totesi maaston olevan voimakkaasti peitteinen ja vahvasti suunnistettava. Mäellä majailevat muurahaiset osasivat kiipeillä hyvin. Ne eivät ilmeisestikään olleet tyytyväisiä maanrajasta avautuvaan näköalaan, koska pyrkivät katsomaan maisemia meidän päältämme. Sillä tavoin näkikin melko mukavasti laguunille asti, joten muurahaiset varmaan olivat tyytyväisiä.

Seuraavaksi suuntasimme Nidan kylään tapaamaan Kaliningradista vastaamme saapuvaa Koenig Bicycle Teamin porukkaa. Ensin kävimme kuitenkin Nidan keskustassa täyttämässä eväsvarastomme kaupassa ja mahamme rannan tuntumassa kalaravintolassa. Sergey ja kumppanit olivatkin jo tällä välin ehtineet kempingiin ja soittelivat sieltä, joten kiirehdimme leirintäalueelle tapaamaan saattuettamme Сергей Мезеновia, Valerijaa, Dmitriytä ja Alexeita. Telttapaikan hinta ylitti kuluttajavalitsuksen suositushinnan, mutta sisälsi suihkun sekä kaiken muun ("Everything is included"). Venäläiset kokkailivat vielä omaa perunaruokaansa sekä maistelivat tuliaissuklaitamme (Fazerin Geishaa ja Finlandia-konvehteja), mutta me painuimme telttaan yöpuulle.

Lauantai 1.7.2006, Nida-Калининград (111,13km, 21,5km/h)

Aamulla selvisi, että "Everything is included" ei pitänyt ihan paikkaansa: erityisesti Samin pettymykseksi suihkuhuoneesta puuttuivat pyyhkeet. Mikko ja Arto olivat varautuneet kaikkiin mahdollisiin takaiskuihin ottamalla omat pyyhkeet mukaan. Samikin tyytyi masentavaan tilanteeseen eikä lähtenyt alastomana respaan pyytämään joko pyyhettä tai alennusta telttapaikan hinnasta.

Aamiaisen ja normaalien säätöjen jälkeen päästiin matkaan. Kulkueeseen kuului meidän pyöriemme lisäksi yksi itse kasattu tandem, yksi tuliterä nojakki ja kolmas tavallisempi pyörä. Me voitimme lippujen määrässä 3-2, mutta Venäjän liput olivat korkeammalla, joten aika tasan meni.

Saattueen seurassa

Rajan ylitys sujui suuremmitta ongelmitta. Paikalliset hoitivat muodollisuudet ja tullimieskin innostui auttamaan immigration cardien kanssa ja täytti itse Mikon kortin (on varmasti ainakin oikein täytetty). Samikaan ei ottanut kuvia. Rajanylityksen nopeudessa voitimme ainakin latvialaisen CD-auton.

Ensimmäinen pysähdys Venäjän puolella oli jäätelötauko Морское ssa.Tämän jälkeen kävimme katsomassa Venäjän puolen dyynejä, jotka olivat varsin samanlaiset kuin Liettuan puolella, joskaan paikka muuten ei ollut aivan yhtä hieno. Paikan nimi oli Dancing Sand, joten seuraavaksi mentiin sitten katsomaan tanssivia puita.

Puu tanssii, Dmitriy valvoo

Matkalla ensimmäinen notkea puu tanssitti nojapyörän nurin, ja Sami otti kuvan. Sen jälkeen ei enää yritetty ajaa puiden ali, paitsi Arto, joka mahtui helposti. Perillä selvisi, että tanssiva metsä oli nimensä veroinen: männyt olivat kasvaneet mitä kummallisimmille kiemuroille melko laajalla alueella. Lienee ollut vinkeää musaa; mielenkiintoisin paikka kynnäksellä yhdessä Liettuan puolen dyynien kanssa.

Tanssivan metsän jälkeen seuraava nähtävyys oli lintututkimusasema, jolla oli rengastettu siivekkäitä ainakin 50-luvulta lähtien. Opas-setä näytti ensin hiukan tilastoja ja sitten ison pyydyksen, joka onnistui pyydystämään lintujen lisäksi sedän. Setä räpiköi hetken yhdessä lintujen kanssa ja pääsi ulos kaksi tipua kädessään. Sen jälkeen ohjelmassa oli vielä toisen pyydystetyn mittaus, rengastus ja punnitus, joista viimeksi mainittu oli mielenkiintoisin. Lintu laitettiin pää alaspäin tötteröön ja vaa'alle, yllättävän näppärästi kävi.

Setä on jäänyt lintuverkon vangiksi

Rengastusaseman jälkeen olikin jälleen päivittäisen rantalomailusession vuoro. Auttaessamme rannalle johtavan kinttupolun alkuun juuttunutta mersua pois sannasta päätti nojakki jälleen kaatua, tällä kertaa Arton jalan päälle. Huomio siirtyi tällöin Arton jalkaan, mikä on ymmärrettävää, sillä mersuhan ei ollut kaatunut, kun ei A-mallia ollut. Mersukin saatiin lopulta irti hiekasta ja palkinnoksi työntelystä saimme persikoita.

Venäjän puolen ranta oli huomattavasti syvempi, joten aallotkin olivat pienempiä. Rantasession jälkeen paikallinen asukki osoitti venäläistä vieraanvaraisuutta pysäyttämällä meidät tiellä ja väittämällä (Sergeyn ja Valerijan välityksellä) meidän varastaneen hänen autostaan jotakin vaatien meitä avaamaan laukkumme. Lyhyen jutustelutuokion jälkeen kaveri kuitenkin jätti meidät rauhaan.

Zelenogradskissa, kyntään lounaispäässä, olikin jo aika siirtyä päivälliselle. Oppaamme valitsivat pizzapaikan, josta löytyi myös sopivasti muita, venäläistyylisempiä ruokia. Saattueemme (paitsi Dmitriy, joka oli jo jättänyt joukon) söi pizzaa ja me otimme erilaisia paikallisia ruokalajeja. Jälkiruoat jäivät väliin, koska meillä oli kiirus Kaliningradiin.

Kuurinkyntään pätkämme loppui siis tähän. Liettualaisen kansantarun mukaan kynnäs syntyi, kun kalastajan tai saaren hallitsijan (legendasta riippuen) tytär Neringa kahlasi merelle ja erotti meren laguunista hiekanjyviä ripottelemalla suojatakseen rantaa myrskyiltä.

Reitti Kaliningradiin kulki isoa tietä pitkin; oppaamme piti reipasta vauhtia (27-28 km/h), mihin mahtui pitkiä pätkiä reilun kolmenkympin nopeudella. Matkanpito ei kuitenkaan ollut lainkaan vaivalloista, mitä auttoivat hyväkuntoinen, joskin kapea ja ruuhkainen tie sekä pieni myötätuuli. Pientä vaivaa tosin aiheuttivat takaa tulevat pyöräilijät, kun Sami päätti testata Mikon telttapatjan kestävyyttä peräänajokokeella. Telttapatja selvisi pienillä rei'illä, mustekala kärsi hieman isompaa damagea, mutta onneksi Samin eturengas kesti testin.

Калининград

Keskellä eritasoliittymää pysähdyimme ottamaan kuvia Hollywood-tyylisestä Kaliningrad-kirjaimistosta. Tässä vaiheessa myös Alexei erkani joukostamme. Kaupunkiin saavuttuamme vauhti ei lientynyt muusta liikenteestä, mukulakivistä ja raitiotiekiskoista huolimatta. Jätettyämme Valerijan Kuninkaanportille Sergey ohjasi meidät Deima-hotellille ja hoiti myös sisäänkirjautumisemme. Mainittakoon tässä, että kyseinen hotelli oli yksi niistä, joihin olimme yrittäneet tehdä varausta netin kautta siinä kuitenkaan onnistumatta. Hotellista oli vastattu sen olevan aivan täynnä kyseisinä päivinä, mikä ei ihan vastannut vaikutelmaamme pikaisen tarkastelun jälkeen. Erhe oli sinänsä ymmärrettävä, sillä alakerran ja hissin merkintöjen mukaan hotellissa oli joko 9, 10 tai 17 kerrosta, huoneiden kokonaislukumäärä ei siis välttämättä ollut selvä myöskään henkilökunnalle.

Huoneemme oli tyyliltään melko yksinkertainen, tosin vessalla ja suihkulla varustettu ja kuudennen kerroksen isoin. Nautimme hieman evästä ja rojahdimme sängyille odottelemaan puoli yhtätoista, jolloin Sergeyn oli tarkoitus noutaa meidät Kaliningrad-päivän iltaohjelmaan. Sami päätti jäädä hotelliin lepäilemään, joten kierrokselle lähtivät vain Arto ja Mikko.

Pormestarin tervehdys

Paikallisessa liikenteessä ajaminen oli toistaiseksi ollut kohtuullisen helppoa, joten yökierroksella haastetta lisättiin ajamalla kovempaa. Autojen ja bussien väleistä löytyi näppäriä rakoja, joista pääsi vaikkapa ylittämään risteystä vanhoilla vihreillä. Asiaa ei helpottanut se, että juhlan vuoksi autoja oli pimeillä teillä melkoiseksi ruuhkaksi asti.

Puolalaistyylinen pyörätiemerkki

Yöllinen kaupunkiajelu tehtiin kahdessa osassa, joiden välissä pysähdyimme reiluksi tunniksi keskusaukiolle kuuntelemaan Dr Albania ja katsomaan ilotulituksia. Ilotulitus oli Fêtes de Genève -tyylinen ja varsin komea. Pormestarin puhekin kuului ohjelmaan, mutta se ei ainakaan takariviin asti pahemmin häirinnyt. Kierroksen jälkimmäisellä puoliskolla noudatimme puolalaistyylisiä pyörätiemerkkejä, ks. kuva. Ne näyttävätkin olevan yleisimpiä pyörätiemerkkejä myös Venäjän puolella.

Sunnuntai 2.7.2006, Калининград, 2nd Day of the City

Yöllä neuvostolentäjät olivat käyneet levittämässä lisää suolaa sadepilviin, joten aamu valkeni juhlaan sopivasti jälleen aurinkoisena. Ilmeni, että huoneen hintaan ei sisältynyt aamupalaa, mutta buffet-aamupalan sai silti alakerran ravintolasta maksamalla sen suoraan ravintolaan.

Kun lopettelimme aamupalaa, Sergey jo soittikin huolissaan, missä olimme. Olimme nimittäin sopineet tapaamisen kymmeneksi ja kello oli jo kymmentä vaille.

Kantin saari ja katedraali

Sitten vain siis oppaan johdolla sightseeingille. Ensin ajoimme paikallisella bussilla Kantin saarelle, vanhalta nimeltään Kneiphof, jolla sijaitsi katedraali. Muuten saari oli puistona, paitsi paria patsasta sekä saaren ylittävää neuvostohenkistä betonisiltaa. Itä-Preussin aikana saari oli ollut täynnä rakennuksia, mutta ne oli jyrätty pois tieltä maisemaa häiritsemästä. Katedraalista löytyi Immanuel Kantin museo sekä jonkin verran Königsberg-aiheisia kuvia. Itse kirkkosali oli vasta rakenteilla, sodasta nyt oli sentään ennättänyt kulua vasta 60 vuotta. Kirkon takaa bongasimme vielä teutonien viimeisen suurmestarin Herzog Albrecht von Brandenburgin aurinkolaseissaan. Sama jamppa oli löytänyt myös paikan yliopiston 1500-luvulla. Nyttemmin yliopistosta oli tosin jäljellä enää yksi kivi.

Art and History Museum, johon seuraavaksi suuntasimme, sisälsi melkoisen läjän tavaraa alkaen 1000-luvun balttilaisista preusseista, jotka teutonit myöhemmin paikalle saavuttuaan lahtasivat viimeiseen mieheen ja naiseen. Teutonien vaakunoita jaksoi ihailla kauemminkin, vaikka pyöräilyhaarniskoista ei valokuvia ollutkaan. 1900-luvun alun kuvissa kaupunki oli sangen vaikuttavan näköinen linnoineen (sittemmin räjäytetty) ja vanhoine kaupunkeineen (sodan aikana pommitettu, sitten tuhottu taistelussa ja lopuksi sodan jälkeen jyrätty). Kuvissa ollutta Adolf-Hitler-Strasseakaan emme enää nykyisestä kartasta onnistuneet löytämään. Museossa oli myös jonkin verran kuvausta kaupungin valtauksesta huhtikuussa 1945 sekä aineistoa kommunismin ajalta. Ylimmässä kerroksessa oli sitten tulevaisuuden visioita, joissa keskustaan oli kohonnut pilvenpiirtäjiä ja jonkin verran myös vanhaa palautettu.

Tämä linna oli kestänyt sodat

Art and History Museumin jälkeen ennätimme vielä yhdelle vanhoista kaupunginporteista, jossa oli vanhoja aseita ja värivalokuvia Königsbergistä. Läheisessä Pioneerien puistossa oli edellisenä päivänä ollut myös ritariturnajaisnäytöksiä, jotka näin harmittavasti juuri missasimme.

Kaupungilta löytyi myös kopio Berliinin maailmankellosta, tosin eteläinen pallonpuolisko oli unohdettu ottaa mukaan. Muutenkin esim. merten muodoissa oli käytetty taiteellisia vapauksia.

Oppaamme oli varsin vähäsanainen, joten aivan kaikki paikat eivät kaupunkikierroksen varrella tulleet selitetyiksi. Nähtävyyksien väleissä ennätimme juoda tankkiperävaunusta tarjottua kwasia ja syödä jäätelöä ynnä hotdogeja, sekä tutustua kaupungin 20th century state architecture -tyylisuunnan rakentamiseen.

Tyyli oli puhtaimmillaan paikallisessa Etu-Töölössä, hiukan syrjemmältä löytyi kantikkaiden muotojen lisäksi pikantteja yksityiskohtia, kuten sukellusvenearkkitehdin opastuksella suunniteltuja parvekekoristeita. Huippua edusti vanhan kuninkaanlinnan paikalle pystytetty rakennus, joka keskeisen sijaintinsa ansiosta näkyi hyvin joka suunnasta. Tilaa sille oli saatu räjäyttämällä 1960-luvun lopulla linnan rauniot maan tasalle. Kellarikäytävät kuitenkin jätettiin, ja kulmikkaan tornin perustukset rakennettiin niiden päälle. Tästä syystä taloa ei sitten koskaan voitu ottaa käyttöön romahtamisvaaran vuoksi.

подводная лодкаn kyydissä

Kun Königsbergin ja Kaliningradin historia oli selvitetty, jatkoimme vielä Merimuseolle, jossa pääsimme подводная лодка Б-413:een. Airot olivat unohtuneet varustuksestamme, joten emme päässeet soutelemaan Gintaroksen tyyliin Ruotsiin. Nappeja, säätöruuveja ja mittareita sentään löytyi objektin omasta varustuksestakin riittävästi, ja Arto totesi ainakin osan näistä yhä toimivan. Merimuseo itsessään oli vähemmän mielenkiintoinen: viisi akvaariota ja vähän kuvia. Mutta pääsimme sentään ensimmäistä kertaa reissun aikana kiipeämään majakkaan, ei tosin kovin korkeaan.

Merimuseon jälkeen lähdimme etsimään päivällispaikkaa. Ensin Sergey ehdotti жажлик -kojua, minkä hienotunteisesti tyrmäsimme, sillä se kirjoitetaan шашлик -koju, vaikka Mikko väittikin, ettei sitä voi kirjoittaa väärin.

Redjuntissa ruokailemassa

Seuraava ruokapaikkakandidaatti, Сытый Папа, Московский Проспектin varressa taas tuotti vesiperän, koska oli juhlien vuoksi suljettu. Tässä vaiheessa seuraamme liittynyt Valerija ohjasi meidät Kuninkaanportin vieressä sijaitsevaan paremman tasoiseen venäläisravintolaan nimeltään Редюнт . Ravintola oli varsin hauska, erityisesti mieleen jäi ravintolan oman panimon kalja, jota sai kätevissä kahden litran pulloissa. Pulloja sai ostaa myös mukaan ja ehkä jopa palauttaakin.

Ruoan jälkeen palasimme Kuninkaanportille, joka kuitenkin oli kiinni. Lopuksi kävelimme vielä Voiton aukiota ihailemaan, ja siellä supermarketiin ostamaan illaksi mehua ja pientä naposteltavaa. Sitten bussilla hotellille. Koko sightseeing-reissu kesti noin 12 tuntia.

Понедельник 3.7.2006, Калининград

Venäjällä ei ilmeisesti harrasteta balttilaista puolipilvistä säätä, sillä aamu valkeni jälleen aurinkoisena. Tällä kertaa olimme sopineet treffit oppaamme kanssa vasta kahdeksi, joten pääsimme lopultakin käyttämään omaa kattavaa kaupunkituntemustamme. Paikallisten kohteiden selitysopastusten määrä pysyi silti lähes samana edelliseen aamuun verrattuna.

Ensimmäiseksi bongasimme supermarket-kauppakeskus-yhdistelmän Leninin prospektin eteläpäästä. Marketista löytyi hassu koristenauha ja kukkakaupasta tavallisempi nauha myöhempää käyttöä varten. Nettikahvilakin löytyi, mutta sitä emme vielä käyttäneet. Seuraavaksi shoppailimme postikortteja ja opaskirjoja kirjakaupasta hieman keskusaukion suuntaan. Tarroja ei edelleenkään löytynyt. Niinpä jatkoimme Kneiphofille, jossa huomasimme, että joku oli juuri edellisenä yönä varastanut Herzog Albrechtin aurinkolasit. Onneksi paikka oli varjoisa, joten Allua ei toivottavasti pahasti häikäissyt.

Kneiphofiltakaan ei tarroja löytynyt, mutta lopulta etsintä tuotti tulosta Hotel Kaliningradin ala-aulassa, jonka valikoimasta löytyi kaikille sopivat tarrat (hieman isot tosin) ja lisää postikortteja. Vain Arto sai värillisen vaakunatarran.

Vanha versus uusi

Etsivä löytää, ja pienen etsiskelyn jälkeen mekin lopulta pääsimme Kaliningrad-hotellin takana sijaitsevaan bunkkerimuseoon. Muodostimme saksankielistä opastusta varten jälleen ryhmän, tällä kertaa kahden hengen kokoisen Samin jättäytyessä tutustumaan kuviin ja bunkkeriin omin päin.

Museon jälkeen olikin jo aika treffata Sergey, jonka löysimmekin Voiton aukiolta. Ensimmäiseksi hän opasti meidät asiantuntevasti postitoimistolle, jonka Arto oli edellisenä päivänä bongannut. Posti oli lounastauolla, joten painelimme katukahvilaan kirjoittelemaan kortteja ja matkapäiväkirjaa sekä syömään pizzaa (tässä tärkeys- ja aikajärjestyksessä). Session jälkeen postikin oli jo auennut, minkä oli joku muukin huomannut. Tai sitten hurja teutoninen maineemme oli kiirinyt tänne asti ja kaikki olivat tulleet meitä katsastamaan. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen täti sitten tunnollisesti liimasi merkit kaikkiin kahdeksaantoista korttiimme. Pelkkien postimerkkien antaminen olisi ilmeisesti ollut sääntöjen vastaista. Katso myös liite 1, ф.112.

Olimme nähneet jo kaiken, joten Sergey johdatti meitä seuraavaksi preussilaisessa mielessä hyvin säilyneen kaupunginosan läpi ensin eläintarhalle (jonne kieltäydyimme astumasta sisään) ja sitten Kalininin puistoon, Парк Калининаan.

Teutonautti-Sami

Puistossa pysähdyimme istuskelemaan laululavalle, jossa oli vermeet valmiina syksyn Kaliningradskaja Oblastin 60-vuotisjuhlia varten. Tänä vuonna kaupungin päivä on em. syystä hieman hiljaisempi, varsinkin kun edellisenä vuonna oli ollut 750-vuotisjuhla (minkä takia Samillakin on koko vierailun ajan mittarilukema 750km).

Laululavalle seuraksemme saapui myös Dmitrij, jonka kanssa kävelimme takaisin Voiton aukiolle. Siellä siirryimme aukion laidalla olevan oblastin duuman rakennuksen sivulla olevaan, Valerijan suosittelemaan bistroon. Dmitrij ei ehtinyt jäädä syömään kanssamme, joten illallistimme vain Sergey seuranamme. Bistrossa ruoat valittiin linjastolta lähinnä sormella osoittamalla. Valinnanvaraa riitti borssikeitosta eri pääruokien kautta pannukakkuihin.

Ruoan päälle ajelimme bussilla takaisin aamulla löytämällemme internet-kahvilalle, joka valitettavasti kuitenkin oli juuri mennyt kiinni. Niinpä jatkoimme, nyt kävellen, päärautatieasemalle sekä sieltä rautatien laitaa ja kiinni olevan portin ali (Sergey meni yli (video, 0.9 Mt)) takaisin normaalireitille hotellille. Hotellilla sanoimme hyvästit велогидillemme.

Tiistai 4.7.2006, Калининград-Черняховск (102,70 km, 18,9 km/h)

Tällä kertaa buffet-aamiainen loisti poissaolollaan, joten noudimme ruokatarvikkeet Samin ekana iltana bongaamasta kulmakaupasta. Hotellin checkout ei tuottanut suurempia ongelmia. Saksaa puhuva respan täti yritti ensin periä vain yhden yön hintaa, mutta suostui sitten viemään Arton MasterCardilta rahaa kahden yöpymisen verran. Näistä jälkimmäinen meni kanta-asiakashintaan. Tämän jälkeen Arto sijoitti vielä pyörien suojelurahaan 200 ruplaa, taisi tosin mennä hieman ylihintaa, ulkomaalaisia kun olimme.

Sami Magazinissa

Täydennettyämme vesivarastomme Рос&Нефтin lähihuoltikselta ostetusta viiden litran pönikästä suunnistimme sujuvasti pois keskustasta — ihan ensimmäistä kertaa pyörällä Venäjällä ilman opastusta. Arton opastus oli hyvä, joskin vauhti oli hieman täysin natiivien suosimaa hitaampi.

Mikon edellisenä päivänä kirjakaupasta hankkiman karttakirjasen avulla opastimme itsemme pienemmälle tielle, joka oli rinnakkainen Sergeyn suosittelemaan motariin verrattuna. Reittivalinta oli onnistunut, sillä tien kunto oli paikoin erinomainen (video, 0.6 Mt), maisemat mukavia ja paikoin hyvin kauniita; puolalaistyylistä siis.

Jäätelötauon yhteydessä katsoimme olevamme sen verran natiiveja, että ryhdyimme ajamaan paidattomana. Paita pysyi poissa päältä myös uimarannalla sekä sen ohessa (yllättäen) sijainneessa järvessä.

Matkan varrella oli heikosti ravintoloita, joten lounas oli jälleen tyyppiä "omat eväät". Täristävän sorapätkän varrelta löytyi sopiva paikka. Ruokaa kului taas kiitettävästi. Arton mahaan olisi ainakin luullut mahtuvan, koska se oli aiemmin force majeure -tyyliin tyhjennetty. Paikalliset lentävät tuttavat olivat olleet operaatiosta hyvin kiinnostuneita.

Autoilijan unelma

Ennen isolle tielle liittymistämme ylitimme kaksikaistaisen sillan, joka oli ilmeisesti tarkoitettu ylitettäväksi autolla hyppyristä hyppäämällä, tosin tämä oli mahdollista vain toiseen suuntaan. Lankut olivat hieman heikossa kunnossa. Sillan pyörätieosuus (video, 1.8 Mt) kuitenkin oli autokaistaan nähden varsin hyväkuntoinen.

Черняховскiin vievä motari oli tällä kohdalla mukulakivipintainen, ja tien suunnittelijoilla taisi olla pyöräilijöiden tasapainosta hieman erikoinen käsitys, sillä pientareen viivat oli maalattu puiden kylkiin. Ennen kaupunkiin saapumista pysähdyimme vielä tien varteen poimimaan mustikoita. Marjat olivat valmiiksi purkeissa ja myyjiä oli asiakasmäärään nähden vähintäänkin riittävästi.

Черняховскissa majoituimme pienen säädön jälkeen luultavasti kaupungin parhaaseen hotelliin, jossa oltiin positiivisesti yllättyneitä ei-saksalaisista vieraista. Majoitusliikkeitä ei venäläiseen tyyliin ollut kovin runsaasti, mutta kuitenkin enemmän kuin yksi. Kaksi muuta löytämäämme olivat täynnä, joten jäi epävarmaksi, oliko hotelli kaupungin paras, todennäköisesti kuitenkin.

Illalla kävimme vielä kaupunkikierroksella katselemassa vanhoja taloja, joita oli ainakin keskustassa enemmän kuin Kaliningradissa, sekä katsastamassa internet-kahviloiden (1 kpl + posti) sijainnin. Toriaukion laidalta löytyi kahvila, josta saimme ruokaa. Ihan tilauksen mukaisia artikkeleita ei löytynyt, mutta ihan ok sapuskaa kuitenkin. Opimme myös, että Venäjällä mehuannos on kooltaan 2 dl. Ruokalistassa oli kyllä mainittu myös litran kokoinen vaihtoehto, mutta sitä emme onnistuneet saamaan. Sami kyllästyi kahden hitaasti tarjoillun lasillisen jälkeen ja tilasi oluen, joka oli isompi. Palvelu pelasi jälleen venäjän lisäksi saksaksi.

Ruoan jälkeen kävimme vielä puistokävelyllä hotellin lähistöllä ja sitten vain nukkumaan.

Keskiviikko 5.7.2006, Черняховск-Goldap (67,30km, 19,2km/h; Epäviralliset varalukemat ilman kvanttihyppyä 67,80km, 19,0km/h)

Hotellin aamupala oli saksalaistyyppinen buffet; ei ehkä maailman kattavin, mutta maistuva kuitenkin. Pakkasimme kamppeemme ja jätimme ne respaan säilöön aamupäivän kaupunkikierroksen ajaksi.

Kirjastossa

Aiemmin paikannetuista internet-paikoista löytyi posti, mutta siellä nettiyhteys oli ilmeisesti jotain kovin modernia tyyppiä, koska siihen ei kuulunut koneita eikä piuhoja. Emme kysyneet, oliko tarjolla mahdollisesti wlan tai toimisiko kyberposti jonottamalla tiskille ja pyytämällä tätiä naputtelemaan näppäimistöä. Toisesta, lupaavan näköisellä @-kyltillä varustetusta talosta ei löytynyt nettiyhteyttä, vaikka ihmiset avuliaasti opastivat meitä eri kerroksiin. Lopulta eräs naishenkilö johdatti meidät hiukan huonommin merkittyä reittiä kirjastoon, josta yllättäen löytyi varkkoyhteydellä varustettu kone. Arto pääsi lisäämään tekstiä blogiin, Mikko ja Sami tutkimaan venäjänkielisiä opuksia ja kirjoittamaan matkapäiväkirjaa. Sähköpostista löytyi Varsovan majoitukseen uusi optio, joka mahdollisesti käytetään myöhemmin.

Arton odotellessa sivujen latautumista Mikko ja Sami lähtivät pikakierrokselle kaupungin markkinoille. Päivän lehteä ei yrityksestä huolimatta löytynyt, limua ja jääteetä sentään kuitenkin.

Kahdeltatoista teutoninen rintama kokoontui jälleen yhteen Insterburgin linnan edessä. Linnan sisäpihalta löytyi aluksi lähinnä raunioita, mutta pikapuoliin myös opas, joka kyseli haluammeko nähdä myös linnan museon. Ja halusimmehan me. Museo ei ollut kovin extensive, lähinnä sekalaista sälää, jota lapset ("Kinder") olivat linnasta ja lähistöltä löytäneet. Aiheesta innostunut täti selitti venäjäksi ja vanha setä käänsi vaihtelevalla taidolla teutoniseksi saksaksi. Linnan kellariinkin pääsi tutustumaan, lapset olivat sitä vähän matkaa avanneet ja löytäneet samalla läjän nyttemmin museoon sijoitettuja vanhoja aseita. Linnan kunnostussuunnitelmat olivat mittavia, mutta hallitus ei ollut aiheesta oikein innostunut, ja rahaa ei ollut herunut. Niinpä tuimme projektia pyydetyn 25 ruplan sijasta peräti nelinkertaisella summalla.

Seuraavaksi onkin jo aika paljastaa, mitä tarkoitusta varten hankimme maanantaina supermarketista koristenauhat. Sitä ennen selostamme kuitenkin Venäjällä pyöräilyn erityispiirteitä. Venäjältä ilmeisesti löytyy jopa oikeita pyöräteitä, jotka on merkitty musta pyörä valkoisella pohjalla -merkillä. Näin siis Mikon opaskirjan mukaan, emme onnistuneet yhtään tällaista paikallistamaan. Balttiarallaa-tyyppisiä (valkoinen viiva tai ympyrä punaisella pohjalla) oli sitten enemmänkin. Sergeyn varsin liberaali suhtautuminen liikennesääntöihin lienee hyvin ymmärrettävissä.

Huolellista viimeistelyä

Pyöräily Kaliningradissa ei siis ole suurta herkkua, mutta asiat eivät ole yhtään paremmin autoilijoillekaan. Teiden kunto on heikompi kuin mitä aikaisemmin olimme esim. Puolassa nähneet, ja autokalusto on pohjoisen Euroopan vanhinta. Busseina toimivat lähinnä Saksasta tuodut ylijäämäpuksuttimet. Bussikyydeistä meillä ei sinänsä ole valittamista; ilmeisen alhaisten palkkakustannusten ansiosta 12 matkustajan pikkubussejakin voi huoletta käyttää tiheään liikennöintiin.

Venäjän maaseudulla pyöräily ei olennaisesti eroa muiden maiden maaseudusta. Pienet ja suhteellisen hyväkuntoiset, mutta kuitenkin aika rauhalliset kylätiet johdattelevat harvakseltaan sijoitettujen kylien läpi. Kyläkaupat (магазин tai продукты) tarjoavat tiskin takaa enemmän tai vähemmän rajoitettua valikoimaa elintarvikkeita sekä Nestlen ja/tai paikallista jäätelöä jäätelöarkusta.

Isä Aurinkoinen oli varmaankin katsellut meitä suopein silmin yläilmoista, sillä lämpötila pysytteli kolmenkympin tietämissä viimeisinä Venäjän päivinämme.

Mutta, mutta, se nauha. Olette varmaankin kädet täristen odotelleet, mihin sitä oikein aioimme käyttää. Kyseinen nauha on rivi ohuilla valkoisilla naruilla eroteltuja sinivalkoisia paperitähtiä; levitettynä sen pituus on muutama metri.

Tässä siis teutoninen leikkaus seremoniakirjurin muistelemana:

Ready, steady,...

"Oli synkkä ja myrskyinen yö — paitsi ettei ollutkaan; perkeleellistä hellettä oli jatkunut jo ainakin viikon verran. Uusteutonisuuden ylvään esiinmarssin seremoniapaikka oli valittu jo aiemmin huolella ja ammattitaidolla, myös Pauligin.

Oi Insterburg! Oi Insterburg! Kunnian päiväsi ovat jälleen edessä! Avaa porttisi! Ja kas, portit olivat avoinna. (tosin portit saattoivat olla auki jo ennen saapumistamme). Kolme rohkeaa/reipasta (yliviivaa tarpeeton) odottaa portin takana häämöttävää voittoa. Peitset tanassa he ovat valmiita armottomasti teurastamaan koristenauhan; heidän vahva tahtonsa näkyy heidän sinisistä silmistään (joita ei tosin näy aurinkolasien takaa), pyöräilyrusketuksestaan (jota ei myöskään näy, sillä vaatetus peittää aliruskettuneet alueet) ja... no, antaa olla."

Seremoniamestari jatkaa:

"Koristenauha oli asetettu teutonisen täsmällisesti portille. Uusteutoniseen tyyliin sopiva musta laatikko oli nostettu jalustalle tallentamaan tapahtumia. Yleisö seurasi näytöstä turvallisen etäisyyden päästä.

Ryhmä eteni kohti porttia ylväässä taistelumuodostelmassa. Ja kävi niin, että koristenauha taipui uljaiden soturien edessä, katkesi, meni irtipoikki, kuten Куршская Косаn dyynien kukka, jota osoitetaan taikasormella."

"Täten todistamme, että kaikki edellä kirjoitettu on totisinta totta ja seremonia on tullut oikeaoppisen teutonisesti suoritettua." — Hochmeister.

Nauha on tavattavissa päiväkirjan liitteessä 2. Katso myös mustan laatikon tallentama liite 3 (video, 3.5 Mt).

Setä Lenin asuu Черняховскissa

Черняховскista jatkoimme setä Leninin osoittamaan suuntaan. Venäjän teiden kunnosta mainittakoon vielä sen verran, että ainakin Черняховскista lähdettäessä teiden kunnosta näytettiin huolehtivan mainiosti. Hiekoitusauton ajaja oli jo palannut talvilomaltaan ja hiekoitti innokkaasti kaupungista ulos johtavaa tietä. Tielle tosin oli kertynyt jo melkoinen lammikko jotain bitumin tyyppistä mömmöä, jossa autot kuulostivat etenevän kuin sohjossa.

Uimarannalla vietetystä piknik-sessiosta huolimatta emme käyneet uimassa. Edellispäivänä hankitut mustikat sopivat kohtalaisesti kerrosvoileivän väliin ja hyvin jugurtin lisukkeeksi. Marjojen ulkomuoto ei ollut pahasti kärsinyt, vaikka aiemmin mustikkapussin päällä oli ollut vesipullo ja vähän muutakin.

Päivä oli melkoisen kuuma, joten viimeisestä kaupasta ostettu kahden litran limu maistui huomattavasti paremmalta kuin rahavarojen optimoinnin vuoksi ostetut jäätelöt (6,50 RUB/kpl). Viestintälaitteiden katkoksen takia optimointi ei ollut täydellistä; varoilla olisi saanut myös isommat jäätelöt (8 RUB/kpl), sillä Artolle jäi yli 3,5 ruplaa, Samille 30 kopeekkaa ja Mikolle 35 kopeekkaa.

Paikalliset olivat pitäneet Goldapin rajanylitysasemaa varsin hyvänä vaihtoehtona rajan ylittämiseksi pyörällä Puolan puolelle. Alueelle saapuessa tätä ei olisi arvannut. Autojono oli pitkä, emme tosin tiedä kuinka pitkä, koska tulimme pienempää tietä ja jono oli lähinnä päätiellä; joka tapauksessa jonon päätä ei näkynyt.

Me kuitenkin paikansimme nopeasti pyöräjonon, joka koostui lähinnä puolalaisista pyöräilijöistä. Ainakin osa taisi olla päiväretkellä hakemassa venäläisiä virvokkeita. Sulauduimme mainiosti joukkoon, vaikka meillä olikin erilaisia virvokkeita.

Rajan toimintamalli oli mielenkiintoinen. Ensimmäisessä pisteessä oli töissä kaksi virkailijaa, joista toinen lähellä puomeja ja toinen hiukan kauempana olevassa isommassa rakennuksessa. Lähempänä olevalla virkailijalla oli vaikeuksia päättää, olisiko mukavampi istuskella puomin luona olevassa kopissa vaiko ulkona: hän siirteli tuoliaan välillä koppiin ja välillä sen viereen varjoon. Toinen virkailija tuli välillä puomille juttelemaan, toisinaan taisi jopa vilkaista jotain tarkastuksessa olevista autoista. Autot toki seisoivat paikallaan.

Mopedit tuntuivat olevan toivotuimpia rajanylittäjiä; kun sellainen saapui ohittaen autojonon, niin pienen odottelun jälkeen rajamies vihjasi, että saa mennä eteenpäin. Pyöräilijät olivat toiseksi parhaassa asemassa: mopedin vanavedessä eteenpäin pääsi yleensä myös muutama pyöräilijä. Autoilijat — no, lienee parasta vain todeta, että autolla saapuminen oli huonoin vaihtoehto.

Olimme saapuneet jonoon kello seitsemältä ja edenneet mukavasti jonossa, kun kello kahdeksalta alkoi toden teolla tapahtua. Puomit tarkastuksessa edessämme nousivat ja kaikki kymmenen tarkastuksessa ollutta autoa pääsivät eteenpäin! Saman tien autojono nytkähti eteenpäin ja tarkastus täyttyi noin kymmenestä uudesta autosta, joille ei kuitenkaan tuttuun tappaan hätäilty mitään tekemään. Tästä uroteosta vastineeksi virkailijat lähtivät pienelle tauolle, ja myös pyöräjonon eteneminen tyssäsi hetkeksi.

Kansitettu lampi siellä jossain. Ks. myös video (1.0 Mt)

Vähän ennen puoli yhdeksää Sami alkoi kirjoitella tekstareita ja Arto lukea matkapäiväkirjaa. Vanha keino tepsi, varsin pian pääsimmekin eteenpäin, ja matkapäiväkirjan lukeminen jäi kesken. Virkailija vilkuili hetken passejamme ja maahantulokorttejamme ja oli selkeästi huvittunut tavatessaan suomalaisia pyöräilijöitä. Saimme yhden uuden lapun, ja ei kun eteenpäin. Seuraavassa pisteessä passit tarkastettiin uudestaan ja myös leimattiin. Viimeisenä ollut Venäjän tullikin meni läpi ongelmitta.

До зведания Россия!

Venäläiset eivät siis olleet meistä kovinkaan kiinnostuneita. EU-maiden kansalaisina emme odottaneet erityisiä vaikeuksia Puolan puolelle siirtymisessä. Rajanylitys ei kuitenkaan ollut vielä ohi, vaan parhaat palat olivat vielä edessä.

Seuraavaksi pääsimme jonotuspisteeseen, joka oli merkitty parilla punavalkoisella tötsällä. Koska siinä ei ollut koppia eikä se ollut mikään varsinainen tarkastuspiste, emme olisi varmaankaan ymmärtäneet edes pysähtyä, ellei paikalla olisi odotellut suurehko joukko puolalaisia pyöräilijöitä - myös niitä, jotka olivat aloittaneet rajanylityksen melkein tuntia ennen meitä.

Kohta läheisestä kopista saapuikin setä, joka päästi puolet joukosta etenemään, vielä erikseen viittilöiden meille, että voimme ohittaa loput jonosta. Balttiarallaa Tour Team - Puola 1-0.

Tötsien kohdalla ylitimme samalla rajan. Valitettavasti tällä kertaa ei saatu uutta pyöräilymaata, olemmehan jo valmiiksi lähes natiiveja Puolassa.

Seuraavaksi pääsimme jonottelemaan passintarkastusasemalle. Jonoja oli kaksi — lyhyempi vihreä ja pidempi punainen, jossa kökötteli myös puolalaisia pyöräilijöitä. Vihreä jono näytti merkintöjen mukaan olevan venäläisille, joten siirryimme punaisen jatkeeksi.

Tässä vaiheessa meitä tuli jututtamaan nuori puolalainen rajavirkailija. Hän tunnisti lippumme ja totesi: "Teitä suomalaisia ei varmaankaan kiinnosta odottaa tässä pitkässä jonossa. Haluatteko nopeasti rajan yli? Minä voin auttaa teitä." Kun emme ihan heti olleet varmoja vastauksesta, mies auttoi: "Decision: yes or no?" Valitsimme option yes.

Henkilökohtainen rajanylitysadjutanttimme johdatti meidät jonon ohi passintarkastuspisteelle. Jonossa jutellessamme pojulle selvisi kommenttiemme ja tarrojen perusteella, että olimme jo aiemmin käyneet pyörällä Puolassa. Hän ei ollut itse käynyt Venäjällä, mutta osasi silti arvioida, että meillä olisi mukavampaa Puolassa. Koppiin hävitessään hän vielä iski silmää ja toivotti "Have a nice stay in Poland." Puolalaiset pyöräilijät jäivät jonoon. Balttiarallaa Tour Team - Puola 2-0.

Passien tarkastuksessa ei luonnollisestikaan ollut meillä meitään ongelmaa. Seuraavana oli tullin näköinen koppi, jonka kohdalla asvaltissa oli viiva ja STOP-teksti. Vapaus siinsi jo horisontissa, joten pysähdyimme stopilla vain pikaisesti ja jatkoimme matkaa, kun kukaan ei tullut meitä tutkimaan.

Vielä oli kuitenkin yksi este jäljellä: suljettu puomi ja puolalainen rajamies, joka osoitteli taaksepäin ja jutteli mukavia puolaksi. Pienen arvuuttelun jälkeen totesimme parhaaksi palata suosiolla takaisin tullille, johon meitä saapui tällä kertaa ripeästi tutkimaan kaksi tätiä, sekä yksi setä tutkimaan tätien tutkintaa. Tädit kyselivät, onko meillä mitään tullattavaa. Vastasimme kieltävästi, mutta jouduimme silti esittelemään laukuistamme eväitä, vesipulloja ja vaatteita. Kun mitään mielenkiintoista ei löytynyt edes Samilta, jolta tarkastettiin peräti kaikki laukut, tädit kyllästyivät ja päästivät meidät menemään.

Tällä kertaa viimeisellä puomilla ollut rajavartija oli huomattavasti tyytyväisempi ja avasi puomin. Puolassa oltiin. Arto kaivoi takalaukun pohjalta lompakkoon zlotyja, joita ei onneksi rajanylityksessä tarvittu. Rajalla ei näkynyt yhtään подводная лодкаa.

Suuntasimme seuraavaksi Goldapiin ja sieltä itään päin sijaitsevalle leirintäalueelle, pysähtyen välillä kaupassa tuhlaamassa Arton zlotyja. Matkan varrelta olisi majoitusvaihtoehtoja löytynyt useampiakin. Perille "leirintäalueelle" päästyämme ilmeni, että telttapaika olisi käytännössä ollut hotellin pihalla, joten valitsimme suosiolla hotellihuoneen, joka maksoi 160 zlotya (+10 zl/nenä aamupalasta). "Rekisteröityminen" hotelliin oli minimaalinen, setä näytti huoneen ja antoi avaimen.

Hotellin ravintola näytti olevan auki, joten menimme syömään. Tarkkaan ottaen ravintolan piti olla jo kiinni, mutta televisiosta tuleva jalkapallo-ottelu oli ilmeisesti sotkenut aukioloaikoja. Sijoituimme strategisesti pöytään niin, että Arto kuulisi selostuksen paremmin. Myöhäisen ajankohdan johdosta ravintolan valikoima oli rajoittunut; saimme tomaattikeittoa alkupalaksi, pierogeja pääruoaksi ja jäätelöä jälkiruoaksi. Lasku sovittiin maksettavaksi aamulla majoituksen yhteydessä. Ranska voitti, mikä miellytti Samia, muttei Mikkoa.

Torstai 6.7.2006, Goldap-Wilczy Szaniec (Mikko 95,08 km, Arto ja Sami 90,42 km, kaikilla 18,3km/h)

Yön aikana teutonit olivat motittaneet hotellin sen verran hyvin, etteivät mainostetut online-yhteydet VISAn tai Mastercardin palvelimiin toimineet. Meillä ei ollut riittävästi paikallista valuuttaa, joten vaihtoehtoina olivat joko euroilla maksaminen tai se, että joku kipaisee keskustaan nostamaan zlotyja. Respan tyttö laski näppärästi zlotyn euroiksi kurssilla, jolla hotelliyön ja syöminkiemme hinnaksi muodostui 936 euroa. Hänen kollegansa (tai satunnaisen asiakkaan) annettua tytölle pikakoulutuksen kerto- ja jakolaskun saloihin hinta korjaantui inhimillisemmäksi reiluksi 80 euroksi. Totesimme muuntokurssin kuitenkin edelleen olevan niin huono, että Mikko otti pyöränsä ja polkaisi keskustaan (2,5km suuntaansa) automaatille nostamaan rahaa.

Balttiarallaa-kuluttajavalitsusnurkkaus: Hotelliyöstä keskitason hotellista syrjäisellä alueella Puolassa ei kannata maksaa 936 euroa, vaikka hintaan kuuluisi päivällinen, aamupala ja yksi kartta. Autoliitto suosittelee kuitenkin kyseistä hotellia.

Maksamisen jälkeen matkasimme yhdessä takaisin keskustaan, josta löytyi toinen hyödyllinen kartta ja Mikolle saksankielinen järvialueen opas.

Masuureilla

Matkalla Węgorzewoon katselimme citylehmiä ja kävimme limulla & jäätelöllä. Węgorzewossa söimme paikassa, jonka erikoisuutena mainostetut kalakroketit muistuttivat Saarioisten kalapullia. Makukaan ei ollut parempi. Myös Mikon pizzassa oli Saarioisten vaikutteita, Samin kala sen sijaan oli hyvää.

Węgorzewosta matka jatkui kohti Wolfsschanzea. Lämpötila oli kuitenkin sen verran riittävä, että päätimme pitää uimatauon Kanal Mazurskin pään lähellä. Purjeveneet, joita muutenkin järvellä liikkui runsaasti, olivat tosin vallanneet suurimman osan rannasta, mutta mahduimme sentään vielä sekaan.

Uimarannan vieressä sijaitsi Sudenpesän etätoimipiste, jota seuraavaksi siirryimme tarkastamaan. Löysimme hyvän kiertotien alueen taakse rannalta tulevaa polkua pitkin, mutta emme silti selvinneet ilman maksua (4zł), paitsi Sami, joka ei tullut mukaan kierrokselle.

Arto keittää gizelisiä

Alueelle oli 40-luvun alussa rakennettu yli 250 objektia, joista 30 oli bunkkereita. Sodan aikana alueella oli majaillut 40 natsikenraalia ynnä epälukuisa määrä muuta populaa. Yhden bunkkerin katolle pääsi katselemaan näkymiä, jotka kuitenkin olivat varsin peitteiset. Maan tasalta bunkkerit näkyivät paremmin ja sisällekin pääsi, joskin vain omalla valolla.

Emme kuitenkaan jääneet yöpymään näille bunkkereille, vaan jatkoimme itse pääkallonpaikalle Gierloziin. Bunkkerimajoitusta ei tosin nyt ollut tarjolla, joten tyydyimme telttapaikkaan.

Sudenpesällä kilisteltiin jälleen tonnioluista, sillä sekä Sami että Mikko ylittivät päivällä tuhannen kilometrin rajapyykin. Balttiarallaa tours again! Oluet olivat Tyskie- ja Specjal-merkkisiä. Iltapalan aikaan kesyt paikalliset tekivät jälleen läheistä tuttavuutta meihin, joten katulampun (!!) valossa istuskelun sijaan Mikko ja Arto tekivät vielä lyhyen yöllisen tutustumisretken lähimmille bunkkereille.

Perjantai 7.7.2006, Wilczy Szaniec-Mikołajki (65,63 km, 17,4 km/h)

Ja valo tuli. Auringon sijainti telttapaikkaan nähden sai Saminkin vähentämään vaatetustaan. Suihkun jälkeen aamiaisella syötiin Arto keittämää ruis-mustikkapuuroa. Aamiainen oli muutenkin varsin monipuolinen.

Lievästi pintavikainen bunkkeri

Bunkkerialueella oli paljon saksalaisia; ehkä he eivät olleet kuulleet, että sota oli jo jonkin aikaa sitten loppunut. Itse bunkkerit olivat menneet jonkin verran rikki. Alkuperäisiä huonekaluja tai Hitlerin vaatekaapin sisältöä emme päässeet tarkastelemaan, vaikka kävimme raunioissa sisällä Uwaga-kylteistä huolimatta. Mikko ja Sami uskaltautuivat jopa sisään aivan kylttien vierestä, Arto meni toisista käytävistä sisään ja tuli vaarallisista oviaukoista vain ulos. Göringin asumus oli vähitellen muuttumassa tippukiviluolaksi.

Sami osti puiston myyntikojusta teutonisen objektin, jolla voi sopivasti pienentää laukkuihin sopivan ruuan määrää.

Wolf's Lairilta matka jatkui kohti Masurian alueen keskusta Giżyckoa. Heti alkuun löysimme 1:1 maastosta tien, jota 1:100000 karttaan ei oltu merkitty. Peltoa pitkin matka kuitenkin eteni hyvin. Välillä löysimme puolalaisen postin - postin tunnisti puolalaiseksi siitä, ettei siellä myyty postimerkkejä.

Giżyckossa ajelimme ensiksi linnoitukselle, jossa setä piti portin takana jonkinlaista älämölöä. Emme jääneet tirkistelemään setää portin raosta, vaan kiersimme vallihautaa pitkin toislle portille ja siitä sisään. Linnoituksessa oli hostel, mutta lähipuolustus oli huono, mm. puput puuttuivat kokonaan. Emme siksi uskaltaneet jäädä sinne pitemmäksi aikaa, vaan ajoimme keskustaan ja jokseenkin hyödyttömän turisti-infon kautta syömään. Tällä kertaa Artokin sai kelvollista kalaa ja jälkiruokakokeiluista selvisi, että sulttaanin kerma sisältää rusinoita. Kävimme myös kaupassa, jonka edustalla pääsi harjoittelemaan ruotsin kieltä. "Lycka till!" toivottivat ruotsalaiset.

Seuraavaksi tiimimme siirtyi suorittamaan erikoistehtävää, Balttiarallaa Mazury Specjal. Balttiarallaa-tiimihän tunnetaan ympäri maailman pyöräilyspesialisteina, mutta älkää te, arvoisat lukijat, luulko tiimiämme pelkästään pyöräilyyn rajoittuneeksi. Teille on nyt tarjolla luettavaksi harvinaista herkkua, kun Balttiarallaa siirtyy vesille.

Węgorzewosta Ruciane-Nidaan ulottuva järvialue on Puolan suosituimpia turistikohteita. Tällaisen vihamielisen seudun poikki kulkeminen saattaa puistattaa heikkohermoisimpia, joten teutoninen triomme päätti tiedustella turvallista reittiä vesiteitse.

Auringonlasku Mikołajkissa

Giżyckosta alkaen tarkkailimme herkeämättä rantoja etsien sopivaa rantautumispaikkaa, mutta loppujen lopuksi päätimme vaihtaa kulkuvälinettä vasta Mikołajkissa, missä soluttautuminen olisi oletettavasti helpompaa. Vaistomme ei ollut väärässä, joskin  kohtasimme yllättäviä vaikeuksia sopivan kulkuvälineen löytämisessä; kanootteja kun löytyi vain kahden istuttavina malleina.

Keskustahotellissa, jonka kattohuoneistoon majoituimme, oli kattava valikoima vuokrattavia vesikulkuneuvoja. Meitä opastanut setä vastasikin kaikkiin kyselyihimme "kein Problem".

Näin kesällä Mikołajkissa on pysyvä karnevaalimeininki; turistirysänä täältä löytyy paljon ravintoloita ja itse asiassa mitä tahansa muutakin, paitsi ei turisti-infoja eikä yksipaikkaisia kanootteja. Eri suuntiin osoittavien opasteiden sekä erinomaisten karttojen avulla löysimme näppärästi paikan, missä turisti-info ei ollut, minkä johdosta Sami osuvasti lausuikin "Lähellä ei ole kaukana".

Lauantai 8.7.2006, Mikołajki

Taistelutahtoamme yritettiin yöllä pehmittää huikealla kuumuudella, mutta selviydyimme aamiaiselle, jossa nautimme mm. juustoa marmeladilla. Rannasta bongasimme kolmen istuttavan kanootin, jonka varasimme pienen kaupunkikierroksen ja vertailun jälkeen. Varustus tiedusteluretkellemme oli minimaalinen; matkapäiväkirja oli toki mukana. Retken odotetun lyhyyden vuoksi sadevarustus ei ollut mukana; katsoimme silti mahdolliseksi, että matkalla voisi kastua.

Tiedusteluretkellä. Ks. myös video (5.9 Mt)

Reitti Jezioro Mikołajskieta kaakkoon päin oli varsin tuulinen; pysähdyimme monta kertaa matkan varrella tutkimaan metsikköä sekä tekemään näköhavaintoja veden rajasta vain pää pinnan yläpuolella näkyen. Järvellä oli runsaasti liikennettä; enimmäkseen purjeveneitä, mutta myös "pleasure boat" -tyylisiä ryhmäajeluja, moottoriveneitä ja polkuveneitä. Polkupyörät olivat selkeästi vähemmistönä; emme tässä tutkineet, olisiko noita ollut подводная лодка -tyyppisinä.

Niemenkärjen leirintäalueen tarkastamisen jälkeen söimme suojaisessa saaressa eväitämme. Joku muukin oli ehtinyt saarelle kanootilla, mutta he ilmeisesti jatkoivat nukkumista teltassaan.

Paluumatkalla törmäsimme vihreään tötsään, jota epäilimme periskoopiksi. Kopisteltuamme objektia meloillamme saatoimme todeta, ettei ketään ollut kotona.

Arto ei ymmärtänyt kanssamatkustajien jalkatervehdystä, mikä saattaa näkyä kuvareportaasin epätäydellisyytenä. Lopputuloksena voimme todeta, että käyttämämme vesireitti ei ole nykyvarustuksellamme ajokelpoinen polkupyörillä.

Piknik omalla saarella

Tiedusteluretkellä kastuimme toistaiseksi toiseksi parhaiten tällä reissulla, mutta kuitenkin melko huonosti. Niinpä edistimme metkafiilistä tilaamalla jäätelöbaarissa sadepäivän jälkiruokaa sekä pari muuta jäätelöannosta. Internet oli kiinni. Über-luotettavan LP:n ansiosta löysimme vihdoin turisti-infon torin laidalta, mutta tässä vaiheessa puljun tiedot olivat meille jo varsin tarpeettomia. Illalla löysimme vielä ravintolan, jossa Arto riehui, ja Samille ei tarjoiltu. Ks. myös kuva Jezioro Stęarinowo. Viereisestä ravintolasta kantautuvien huutojen mukaan Saksa oli tehnyt pronssiottelussa kolme maalia.

Ullakkohuoneemme ollessa varsin lämmin suoritimme jatkoreitin suunnittelua rannassa puiston penkillä limua litkien. Varsovaan olisi noin 2,5 ajopäivää, mikä jättäisi vielä kaksi yötä ennen Samin ja Mikon paluulentoa. Kuten olimme jo aiemmin ounastelleet, reitillä ei vaikuttanut olevan mitään kovin mielenkiintoista nähtävää, paitsi tietysti Italia-Ranska -ottelu sopivassa paikassa seuraavana iltana.

Jezioro Stęarinowo

Leirintäalueella, jossa olimme käyneet kuokkimassa, oli varjossa ollut mittari näyttänyt 36 astetta. Epäilimme kuitenkin, että lämpöä oli vain jonkin verran yli 30 astetta. Peitot ja tyynyt olivat yöllä varsin turhia hyödykkeitä, ja unen saaminen olikin hieman vaikeaa. Onneksi ohiajavat huviveneet ja alakerran diskoteekki sentään tarjosivat kovaäänistä musiikillista viihdykettä.

Sunnuntai 9.7.2006, Mikołajki-Ostroleka (105,70 km, 20,3 km/h)

Ammulla kävimme supermarketissa täydentämässä eväsvarastoja ja lähdimme sitten ajelemaan kohti Varsovaa, ensimmäisenä etappina Ruciane-Nida. Matkan varrelta löytyi lossi, joka ei ollut läheskään kaksi vuotta aiemmin käyttämämme Wislan lossin veroinen, mutta kuljetti meidät kuitenkin Mikolajskie- ja Beldany-järviä erottavan salmen yli.

Matkalla pysähdyimme myös perinteiselle mustikkatauolle, jolla Mikko kertoi perinteisen mustikkavitsin, joka on aina yhtä hyvä. Mustikkatauon jälkeen saavuimme Pikku-Kaliningradiin, ainakin jos tien kunnosta voi mitään päätellä. Kuoppia riitti ja tien leveyskin jätti hieman toivomisen varaa.

Vastaantulevaa paikallisliikennettä

Piknik-tauolla testasimme Rucianesta ostamiemme vadelmien soveltuvuutta jugurtin lisukkeeksi, Sami miksasi mukaan vielä mysliä. Arto esitti ruokailun lomassa sotatanssin ampiaisia vastaan.

Koska piknik oli varsin kattava ja ravitseva, tuntui tiekin jälleen paljon helpommalta ajaa, liekö lievällä myötätuulella ollut pieni osuus asiassa. Välissä pikainen jäätelö- ja mehutauko ja pian olimmekin jo Ostrolekaan johtavalla isolla tiellä (isoa oli siis liikenteen määrä, ei tien leveys). Sunnuntain paluuliikenteen autoletka opasti meidät Ostrolekaan, josta pienen etsiskelyn jälkeen löytyi sopivan neuvostohenkinen hotelli "Relax", juuri sopivasti ennen MM-finaalin alkua. Asiointi hotellissa tapahtui tällä kertaa kokonaisuudessaan puolaksi, jota varsinkin hotellin tädit puhuivat sujuvasti.

Illalla katsoimme jo aiemmin mainittua MM-finaalia, jossa sinisiin ja valkoisiin asuihin pukeutuneet miehet potkivat palloa. Potkimalla tai puskemalla toisen ryhmän jäseniä sai erivärisiä kortteja. Emme löytäneet paikkaa, jossa olisi voinut samalla tilata ruokaa, joten Artoa kiinnosti lähinnä ottelun mahdollisimman pikainen päättyminen, Mikolle ja Samille oli merkitystä myös sillä, kumman värinen ryhmä kilvoittelun voittaa. Kummastakin näkökulmasta lopputulos oli mahdollisimman huono.

Fanaattisimmille lukijoillemme saattaa tulla järkytyksenä, että finaalin päätyttyä emme enää löytäneet koko kaupungista yhtään auki olevaa ruokapaikkaa. Tosin keskiyö sunnuntai-iltana ei ehkä ole aivan paras mahdollinen ajankohta etsiä ruokaravintolaa edes hyvässäkään turistikaupungissa. Hotellissa sijaitsevat omat eväämme saivat siis jällen toimia iltapalana. Toisaalta syödähän voi vaikka joka päivä, mutta MM-finaali on vain kerran neljässä vuodessa. Onneksi.

Maanantai 10.7.2006, Ostroleka-Pułtusk (68,34 km, 19,3 km/h)

Koska "Relaxin" huonevalikoimaan ei kuulunut kolmen hengen huoneita, olimme majoittuneet hajautettuun muodostelmaan. Arto ja Sami olivat sijoittuneet alakerran kaksioon, jossa oli modernisoidut suihkutilat ja parveke pyörien säilytykseen. Mikko taas nukkui yläkerran yksiössä, joka oli kaksion kokoinen, mutta retrohenkisemmin sisustettu, erityisesti WC:n osalta.

Yöllä pyöräretkeläisemme näkivät unta puolipilvisestä säästä, mutta aamu valkeni jälleen aurinkoisena ja huoneissakin tarkeni hyvin ryhtyä aamutoimiin. "Relax" oli sen verran rento mesta, ettei aamupalaa ollut tarjolla. Niinpä oli tyytyminen omiin eväisiin, joita lähdettiin täydentämään pyörien pakkauksen jälkeen 2nd breakfastilla kaupungilla.

Jo aiemmin havaittu pienoinen vajaus Ostrolekan ravintolascenessä aiheutti kuitenkin sen, että 2nd breakfastilla oli tyytyminen pierogeihin sekä satunnaisiin salaatteihin. Mikon murujen seassa oli myös kahvia. Kirjakauppaakaan ei löytynyt, joten karistimme Ostrolekan pölyt jaloistamme, ja siirryimme maaseudulle-kaupunkiin-maaseudulle-jne. ihmettelemään lehmiä, joita auringonkukat eivät täällä olleet onnistuneet syömään.

Maaseudun huoltoasemalta löytyi Varsovan karttakin, toisin kuin Ostrolekan ostoskeskuksesta. Ostrolekan karttaahan emme puolestaan tule enää koskaan tarvitsemaan.

Jäätelotauolla Arto jutteli sujuvasti puolaksi paikallisen asukin kanssa Lonely Planet Phrasebookia hyväksikäyttäen sillä tuloksella, että kumpikaan ei ymmärtänyt toista. Keskustelun äärimmäisestä mielenkiintoisuudesta huolimatta jatkoimme matkaa samaan suuntaan, mihin paikallinen paloauto oli aiemmin hitaasti kiiruhtanut. Paloautoja näkyi sittemmin kaksi lisää ja vasemmalta peltoaukeiden keskeltä sijaitsevalta metsäsaarekkeelta tuprusi savua. Emme kuitenkaan usko kyseessä olleen metsäpalon, olihan edellisenä päivänä satanut vettä (minkä Sami olisi voinut missata, ellei olisi ajanut ilman paitaa).

Mazovian laineet

Balttiarallaa-resepti: Mazovian laineet (Mazowieckie fale) Ainekset: 100g levy mazovialaista suklaata 500g sesam-leipää Suklaa kypsytetään hitaasti asettamalla se pyörälaukkuun 30+˚C lämpötilaan. Tämän jälkeen pyörälaukku kiinnitetään pyörään  ja pyörällä ajetaan tietä pitkin (parhaan tuloksen saa huonokuntoisella soratiellä), kunnes suklaa on lainehtivaa. Suklaa levitetään valmiiksi viipaloidulle leivälle haarukalla. Leivos nautitaan luonnon helmassa.

Loppupäivästä ei ole mitään sanottavaa, mutta paljonkin kirjoitettavaa.

Pułtusk-niminen mesta oli suoraan reitin varrella Ostrolekasta Varsovaan. Koska olimme jo aiemmin todenneet, että emme ehtisi illaksi Varsovaan (vaikka suoritus olisi ollut teknisesti mahdollinen), valitsimme kaupungin pysähdyspaikaksemme.

Toisin kuin edellinen majoituskaupunkimme, jonka nimeä emme armollisesti enää mainitse, Pułtusk oli ansainnut oman, vaikkakin lyhyen, osansa Puolan LP:ssä. Kirjan suosittelema keskitason hotelli Baltazar sijaitsi matkan varrella Pułtuskin keskustaan, joten se oli luonnollinen valinta majapaikaksi. Hotelli jopa hyväksyi luottokortin maksuvälineeksi. Suojelurahaa sai maksaa 5 zlotya pyörältä.

Pultusk illalla

Pułtuskissa sijaitsee one of the largest teutonic gothic ryneks, tai siis Puolan tai Euroopan pisin keskustori. Kaupungin tärkein nähtävyys oli kuitenkin linna, jossa sijaitsi hotelli sekä muutama kappale ravintoloita. Hotellista löytyi mm. takkahuone, biljardisali ja monta muutakin kivaa lukaalia. Yläkerran huoneet olisivat voineet olla meille riittävän tasokkaita; päätimme kuitenkin jäädä nykyiseen majapaikkaamme. Kävelimme varsin avoinna olevan linnahotellin päästä päähän etsien kaikki ravintolat matkan varrelta. Niitä löytyi loppujen lopuksi vain yksi. Koska aiempi kierroksemme linnan ulkopuolella ei ollut tuottanut sopivaa syömäpaikkaa, jäimme syömään linnan ravintolaan.

Suurimman osan ajasta ravintolasta löytyi oma tarjoilija meidän pöydällemme; jonkin aikaa jopa yksi tarjoilija per seurueemme jäsen. Sitten tosin paikkaan saapui seurue, jolla oli jopa varaus. Seurueen sedällä oli hassu asu.

Niin, saihan sieltä ravintolasta ruokaakin — ei tosin sitä, mitä olisimme halunneet tilata. Tarjoilijatäti pudisteli päätään, kun halusimme valita "Chef recommend" -läpyskän tarjoamia antimia. Pöytämme vieressä valmistettuja liekehtiviä pannukakkuja ei myöskään saatu, tädin mukaan siksi, että oli liian kuuma. Epäilemme, ettemme olisi myöskään saaneet lu Juja -metodilla valmistettua teetä.

Ruokalistalta löytyi kuitenkin myös sopivia eineksiä, joita pystyi tilaamaan. Varsin maukasta ruokaa olikin, raatimme arvioi annokset joko reissun parhaiksi (Arto) tai ainakin kärkipäähän. Tilasimme tyyliin sopivasti myös viiniä. Linnan omaa viiniä ei listalta löytynyt ja paikalliset tuotteet painottuivat erittäin kuiviin valkoviineihin, joten tyydyimme espanjalaiseen.

Ravintolassa oli myös äänilähde, josta kuului pimpelipompelimusiikkia. Hard Rock Hallelujahia ei soitettu. Lasku oli riittävän iso, että Sami suostui maksamaan sen.

Sami esiintyy amfilla

Paluumatkalla hotellille otimme yökuvia rynekistä ja löysimme teutonisen amfiteatterin, jolla Sami esitti seitsemän Balttiarallaa-sananlaskua:
1. "Lähellä ei ole kaukana"
2. "Ja niin edelleen"
3.-7. Näitä Sami ei muistanut.

(Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.)

Tällä kertaa olimme onnistuneet löytämään hotellin, joka tarjosi triple-huoneen käyttöömme. WC+suihku oli jaettu viereisen huoneen kanssa, mutta Arton bongaamat muut kaksi hotellin asiakasta oli sijoitettu muualle.

Tiistai 11.7.2006, Pułtusk-Varsova (66,46 km, 19,5 km/h)

Vaikka sää jatkui yhtä helteisenä kuin tähänkin asti, olivat Baltazarin huoneet sen verran tasokkaita, ettei ylenmääräinen kuumuus tällä kertaa häirinnyt makoisia yöunia.

Hotellin aamupalalla pääsimme ensimmäistä kertaa valitsemaan aamuruokamme menun vaihtoehdoista. Valintoja tosin oli vain neljä (joista yksi jakautui alakohtiin) ja koot annoksillekin oli annettu varsin ylimalkaisesti, ei läheskään gramman ja groszyn tarkkuudella. Arto valitsi munakkaan, Sami myslin ja Mikko kaakaon.

Tavallista viileämpi päivä

Varsovaan oli vielä matkaa 60 km ja olimme alustavasti luvanneet olla siellä noin kolmelta, joten oli aika iskeä tietä (lontoolainen sanoisi lähes yhtä ytimekkäästi "hit the road"). Iso tie olisi jälleen ollut suorin vaihtoehto, mutta otimme hieman pitemmän reitin pikkuteitä Winnican kautta. Välillä pysähdyimme jäätelö+mehutauolle sekä hedelmäostoksille isolle tielle palattuamme.

Narewin ylittävän sillan kohdalla paikallisen tieliikennelaitoksen mittari näytti ilman lämpötilaksi 33,3˚C ja tien 47,9˚C (ei varoitusta liukkaudesta), joten oli aika pitää uimatauko. Tällä kertaa ranta ei ollut aivan kaikkein puhtain eikä vesi kylmää, mutta tärkeimmät olivat kohdallaan: vesi oli märkää ja ulottui rantaan asti.

Lievästi autoja suosivaa suunnittelua

Uimatauon jälkeen jatkoimme suorinta reittiä kohti Zoliborzia. Matka sujui hyvin paikalliselle Kehä I:lle asti, missä autokaistoja riitti joka suuntaan sen verran paljon, että "pyörätien" ajaminen muuttui lähinnä portaita ylös ja alas kipuamiseksi. Suoritus kuitenkin onnistui ja pääsimme onnellisesti Wislan yli ilman autovilinän seassa pyöräilyä, mikä tosin olisi ollut huomattavasti nopeampi vaihtoehto. Pari mutkaa vielä tavallisilla kaduilla ja perinteinen ruotsinkielisen opastusyrityksen ("Har ni gått vilse?") torjunta, ja olimme Elblaska-kadulla.

Anialla ei ollut nälkä. Emme tosin voineet olla asiasta aivan varmoja, koska siitä ei ollut puhetta. Toimme varmuuden vuoksi tuliaisiksi hieman kirsikoita. Sen sijaan hänellä oli näppärä kaksio. Ajelimme hissillä edestakaisin kerrosten 0 ja 9 välillä sekä pyörien kanssa että ilman ja majoituimme asuntoon. Pyörät majoittuivat samaan huoneeseen, ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Tilaa oli reilusti, koska Ania itse asui toisessa lähellä olevassa huoneistossa ja tämä sattui olemaan vapaana ennen seuraavien vuokralaisten tuloa.

Jos lukija tässä vaiheessa kaivelee muistilokeroitaan, tutkii vanhaa Balttiaralla-muinaistarustoa ja pohtii, kenestä Aniasta on kyse, niin paljastettakoon, että hän esiintyy ensimmäistä kertaa Balttiarallaa-matkakertomuksissa. Ania oli yksi Arton HC-tutuista ja opiskeli Helsingissä, mutta oli nyt taas kotikaupungissaan Varsovassa. Meillä oli siis paikallisopas, joka puhui myös sujuvaa suomea. Bonuksena hän oli ilmiselvästi perehtynyt Balttiarallaa-elämään lukemalla edellisiä tarinoita netistä, koska totesi mailissaan "tosi hauskasti kirjoitettu" (eihän kukaan voi oikeasti olla muutakaan mieltä).

Tiistai-iltana Ania lähti kuitenkin tapaamaan äitiään, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan, joten sovimme tapaamisen seuraavaksi päiväksi ja suuntasimme itse parin kilometrin päässä olevaan ostoskeskukseen, nimeltään "Arkadia". Kyseinen ostari oli luonnollisesti The Largest Teutonic Shopping Mall in Eastern Europe.

Ensin kävimme syömässä ostarin Sphinxissä melko mitäänsanomatonta ruokaa. Tämän jälkeen siirryimme ostoksille; operaatiosta ei ole mitään sanottavaa. Mikko ei ostanut rautakaupasta pesukonetta, Sami ei löytänyt sandaaleja eikä Arto käynyt parturissa. Kuten sanottua, ei mitään sanottavaa. T-paitoja sentään löytyi ja Samille urheilushortsit Carrefourista hintaan 14,99 PLN.

Pyörät majoittuivat myös hyvin

On sanomattakin selvää, että ostimme myös ruokaa aamupalaa tai aamupaloja varten. Ruokatarvikkeet olivat tavanomaisia, paitsi ranskalainen juusto - olihan kauppaketju sentään ranskalainen. Valitsimme kaupassa 10 artikkelin pikakassan ja jaoimme ostokset kiltisti kahteen erään, ettei tulisi sanomista. Arton erässä oli sopivasti tasan 10 artikkelia, Mikon ja Samin erä oli hiukan virheellinen, koska siinä oli vain 9 artikkelia. Kassan täti ei kuitenkaan näyttänyt olevan virheestä liian vihainen, joten emme lähteneet metsästämään puuttuvaa tuotetta.

Illalla Sami ja Mikko säätivät matkatavaroitaan edessä olevaa kotimatkaa ajatellen, kun taas Artolla mietteet olivat matkan jatkamisessa puhtain vaattein. Hyvinvarustellun kaksion pesukonetta ei kuitenkaan laitettu pyörimään keskellä yötä; naapurimme oli muutenkin jo ihmetellyt lukontiirikoimisoperaatiotamme kahden periaatteessa toimivan avaimen kanssa.

6-vaihevirralla toimiva mutka

Ennen nukkumaan menoa on syytä kertoa vielä puolalaisten teiden mutkista. Nehän toimivat usein vaihtovirralla. Tyypillisimpiä ovat 3-vaihevirralla toimivat mutkat, mutta myös 4- ja 5-vaihevirroitettuja mutkia ajelimme läpi. Toistaiseksi löytämämme ennätys oli 6-vaihevirralla toimiva mutka (ks. kuva; tarkkaavainen lukija voi havaita kuvassa myös yhden virheen). Osassa mutkista virta oli päässyt loppumaan (koniec), jolloin mutka oli suoristunut.

Keskiviikko 12.7.2006, Varsova

Pesukone toimi oletettavasti normaalilla vaihtovirralla, aparaatti pyykkäsi vaatteita parin tunnin ajan, joten ylimääräisiä mutkia ei virrassa ollut. Sami käytti aamupalla ensimmäistä kertaa omien eväiden ollessa kyseessä maitoa myslin kanssa. Arto ei syönyt viittä eri juustoa, joita jääkaapistamme löytyi (olimme neljä niistä sinne itse ostaneet). Pyykkien ripusteluun oli riittävästi fasiliteetteja, eikä kenenkään tarvinnut tällä kertaa roikutella alushousujaan pyöränketjujen päällä.

Stalinin lahja

Kaupunkikierrosta varten bongasimme dösän numero 180, josta jäimme tällä kertaa oikealla pysäkillä pois, toisin kuin edellisiltana ratikasta. Vanhan kaupungin katsastus oli operaatio, jossa nopeat söivät hitaat; Sami siis erkani muusta joukkiosta. Parin tunnin tepasteluun sisältyi kahvittelua, matkamuistojen ostoa ja myös nähtävyyksien katselua. Myös akateemista hörhöilyä olisi ollut tarjolla, jos olisimme jäneet kuuntelemaan luentoa, jota Nikolai piti yliopiston edessä keskellä risteystä. Katedraalin kryptassa oli Henryk Sienkiewicin hauta. Lopulta kaikki löysivät itsensä onnellisesti (?) Kulttuuripalatsilta, tuolta Stalinin lahjalta Puolan kansalle.

Kulttuuripalatsin hissi oli nopeampi kuin Elblaska-kadun kämpässämme. Tornin 2., 30. ja 6. kerroksissa (tässä järjestyksessä) oli hassu tieteellinen näyttely. Ylhäällä oli näköala.

Konsertissa

Anialla ei ilmeisesti edelleenkään ollut nälkä, sillä treffattuamme hänet Sigismundin pylvään juurella siirryimme nauttimaan korkeamman kulttuurin tuotoksista. Keskiviikkoisin ja torstaisin järjestettävät ulkoilmakonsertit yliopiston asuntolan sisäpihalla keräävät kuulemma mukavasti yleisöä, joten saavuimme paikalle ajoissa ja saimme hyvät paikat. Korokkeella pianoa pimputteli kaksi tyttöstä, joiden molempien nimi oli Ravel tai jotain sinne päin. Ohjelmassa oli Moskovskoeta, Schubertia ja Bizet'tä. Nautimme esityksestä sen verran, että kuuntelimme esityksen loppuun asti; Sami seurasi niin tarkkaavaisesti silmät kiinni, että meinasi nukahtaa.

"Matkansa viimeisenä päivänä Maire oli hyvin väsynyt. Hän oli nähnyt niin paljon isoa ja mahtavaa, ettei silmiin enää sopinut mitään." (Kari Hotakainen, Blue Wings June-July-August 2006)

Balttiarallaa-retkeilijöiden silmät olivat kuitenkin sen verran isommat kuin Mairen, että matkamme lopussakaan ne eivät vielä olleet kaikesta hienosta koetusta ja nähdystä täynnä. Arto toki pääsee vielä täyttämään silmiään lisää.

Yliopiston kirjasto

Konsertin jälkeen kävimme alhaalla lähempänä jokea sijaitsevan yliopiston kirjaston katolla tutustumassa kattopuutarhaan ja kohtalaisen hyviin näkymiin yli kaupungin. Koska taivaalle oli kertynyt melkoisen tummia sadepilviä, jatkoimme matkaa edelleen kävellen. Valitettavasti sade ja ukkonen jäivät vain etäiseksi lupaukseksi muutamaa pisaraa lukuunottamatta, joskin Samin reppuun kohdistui myöhemmin terassilla hyvin paikallinen rankka sadekuuro.

Odottelimme Anian ystäviä Olaa ja Aniaa saapuvaksi seuraamme. Paikallisella klubilla nautitun oluen (Arto joi ison 0,2 l Spriten) jälkeen nälkä alkoi kuitenkin vaivata ja päätimme lisätä haastetta Olan ja Anian paikannustehtävään ottamalla suunnaksi Stare Miaston.

Myös Oskarilla oli nälkä, sillä hän oli syömässä kebabia. Koska meilläkin tosiaan oli jo vähän nälkä, emme jääneet kuuntelemaan paikallisen rock-bändin ulkoilmakonserttia, vaan myös Arto ja Mikko hankkivat melkoisella koreografialla (video, 4.0 Mt) valmistetut kebabit ja jatkoimme niitä hotkien matkaa läheiselle terassille, jonne Oskar meidät johdatti. Terassilla sai juotavaksi perinteiseen tyyliin Żyvieciä. Oluita hörppiessämme paikalle löysivät — ihme ja kumma — myös Anian ystävät Ola ja Ania.

Jutustelu sujui mukavasti suomeksi, puolaksi ja englanniksi, tosin Ola ja toinen Ania eivät puhuneet suomea, me taas emme juurikaan puolaa. Oskar puhui ilmeisesti kaikkia slaavilaisia kieliä, ja Ania unkaria, mutta jätimme nämä kielet tällä erää käyttämättä. Oskar oli muuten Arton vanha koulukaveri.

Balttiarallaa-kuluttajavalitsusnurkkaus: "Economy of Beer" Oluutta kannattaa juoda pillillä ja litkiä lautaselta. Pienissä osissa alkoholi imeytyy suusta paremmin ja kännit saa helpommalla. Näin meitä opastivat varsovalaiset tuttavamme Ania ja Ola. Emme suorittaneet täysin kattavaa tieteellistä testiä väittämän toteamiseksi. Totta vai tarua siis? Väliäkö sillä, kokeilkaa itse.

Ola kertoili perheensä telttailulomakokemuksestaan, joka oli vähintään yhtä railakas kuin Samin, Mikon, Mikan ja Antin Ahvenanmaan retki kolme vuotta aiemmin. Hyvästä yrityksestä huolimatta ruokahalumme ei mennut, tosin tässä vaiheessa vain joimme, joten ei sillä niin väliä ollutkaan.

Terassilta hajaantumisen jälkeen suuntasimme bussipysäkille. Ajankohdan myöhäisyydestä johtuen suoraan "hotellille" vievät bussit eivät enää kulkeneet, joten otimme kulkuneuvon, joka vei Anian asunnolle, mistä meille jäi vielä jonkinmoinen kävelymatka kämpille.

Illalla lajiteltiin vielä kuvia matkapäiväkirjaa varten (Arto), kantamuksia bagaseihin (Sami ja Mikko) ja syötiin iltapalaa (kaikki). Yöpuulle päästiin huomattavasti ennen kello neljää (ks. Balttiarallaa Revolutions Vol III), mikä on laskettava positiiviseksi seikaksi.

Torstai 13.7.2006, Varsova-Helsinki (Mikko 27,23 km, kokonaismatka 1350 km; Sami 40,54 km, kokonaismatka 1354,80 km)

Elblaska-kadulta maailmalle

Aamulla pääsimme liikkeelle peräti suunniteltua aikataulua edellä. Artokin nousi aikaisesta ajankohdasta huolimatta ylös hyvästelemään Samin ja Mikon. Reitti lentokentälle oli jokseenkin suora. Lentokenttä ei sen sijaan ollut säännöllisen suorakulmion muotoinen.

Uwaga! Tarinan loppu lähestyy.

Seuraa kaupallisiksi tiedostamattomiamme höpötyksiä hyvistä pysähtymiskohteista Varsovassa. Ensimmäisenä Coffee Heaven, ihan varmasti täysin puolalainen kahvilaketju, tai sitten ei. Erikoisuutena frostitot (jäätelökahvetta). Lienee Starbucksin kaltainen, tosin Sami ei ole käynyt Starbucksissa, joten ei osaa tätä varmaksi sanoa. Coffee Heaven löytyy esimerkiksi Arkadiasta. Toisena Kuchni Turecka, Krakowskie Przedmiescien varrella sijaitseva aukko seinässä. Aukosta saa kebabia ja aukon sisällä ravintoloitsija tanssii Shakiran "Hips don't lie" tahtiin. Lisäksi on mainittava ilmaiset ulkoilmakonsertit kesällä siellä sun täällä, siis pihoilla, puistoissa ja niin edelleen. Tsekkaamisen arvoisia ovat myös ravintolat, hyvät sellaiset. Kannattaa suunnata katseet välillä myös pois vanhasta kaupungista.

Noin. Hengittäkää syvään. Niin. Voitte myös venytellä, sillä kohta, tai siis juuri nyt, seuraa retkemme kliimaksi, mihin voi makunsa mukaan myös liittää "anti"-etuliitteen.

Lentokentällä pyörille oli oma kuljetuskärry, joten meidän ei tarvinnut itse kiikuttaa niitä checkin-tiskiltä mihinkään. Lentokentällä ei ollut mitään mielenkiintoista ostettavaa. Lentokoneessa luimme suomalaisia lehtiä, Hesaria ja Ilta-sanomia. Lentokone siis oli suomalainen, tai itse asiassa yleiseurooppalaista tekoa. Pyörämatka kentältä tapahtui about samaa reittiä kuin menomatkakin; Mikko piti tarkkaa huolta siitä, että pysyttiin optimaalisella reitillä. Sami pysähtyi omalla kotimatkallaan vielä syömään jäätelöä.

Loppu (Koniec).

<< Matkailusivujen päävalikkoon

---

Copyright Sami Itkonen <si@iki.fi>, Mikko Minkkinen <mikko.minkkinen@hut.fi> ja Arto Teräs <ajt@iki.fi> 2006.
Tekstiä ja kuvia saa käyttää, muokata ja edelleenlevittää Creative Commons Attribution-ShareAlike -lisenssin mukaisesti.

Kartat ovat julkisomaisuutta (public domain) ja peräisin Perry-Castañeda Library -karttakokoelmasta.

Viimeinen päivitys 22.12.2006.